Omatunto

Tämän teoksen edustaman antropologisen näkemyksen mukaisesti ei ole mitenkään hämmästyttävää havaita, että omatunto, persoonallisuuden kokonaisfunktio, osoittautuu lähes yhtä vaikeaksi kuvailla kuin ihminen itse. On itsestään selvää, että löydämme siitä useita kerroksia. Olemme osoittaneet, että ihminen on kolmiulotteinen olento. Näitä ulottuvuuksia voidaan nimittää hengeksi, sieluksi ja ruumiiksi. Neljättä ulottuvuutta voimme kutsua omaksitunnoksi, koska meidät sidotaan tuonpuoleiseen maailmaan juuri omantunnon avulla.

Puhuessaan terveyden omastatunnosta Jaspers vihjaa myös, että on olemassa halu sairauteen, jonka vastustaminen on terveyden omantunnon tehtävä. Tämän paikkansapitävyyden voi jokainen riittävän kokenut sielunhoitaja ja terapeutti vahvistaa. Monesti terveyden omantunnon liikkeelle saattaminen riittää ihmisen tervehtymiseen. Joskus terveyden horjuminen johtuu suoranaisesti siitä, että omaatuntoa on loukattu tai johdettu ehkä harhaan. Miten usein huono omatunto kätkeytyykään erilaisten sairauksien kaapuun! Kenties halu sairauteen saa kilpalaulannassa äänensä paremmin kuuluville, ja omantunnon huuto: "Sinä olet syyllinen!" ei pääse ilmoille.

Ellei ihminen tahdo selvittää tilejään syyllisyyden kanssa, ts. ellei hän ei haluaisikaan kypsyä aitoon minuuteen, hän ei kuitenkaan pääse pakoon omaatuntoaan. Syyllisyydentunto muuntuu silloin vain sairauden oireiksi. Sielunhoito ja terapia liittyvät siis hyvin läheisesti yhteen. Terapeuttisessa sielunhoidossa paljastetaan potilaan halu sairauteen (joka voi olla kostonhalua mitä erilaisimmissa muodoissa). Ihmisen tulee saada apua voidakseen tehdä ratkaisun ja tunnustaa totuuden ja omanvastuunsa, sillä vapaus on kätkettynä tuossa tunnustuksessa. Samanaikaisesti vapautuvat omantunnon luovat toiminnot.

Psykologian perusteella tiedämme, että aloitteellisen, luovan ja harjoittajalleen merkittävän toiminnan vastakohta ei ole passiivisuus vaan syyllisyydentunteet. Siksi anteeksiantamus ei ole vain viivan piirtämistä menneiden tekojen yli. Sellainen synninpäästö johtaa ainoastaan entistä syvempiin neuroottisiin vaikeuksiin. Aito anteeksiantamus avaa oven luovan kuuliaisuuden ja vastuullisen vapauden hallitsemaan elämään.

Terve omatunto toimii yksilön kannalta luovasti. Se asettaa yksilön vastuuseen teoistaan ja kuuluu siten olennaisena osana vapauden periaatteeseen. Ihminen on vastuussa sekä Jumalalle että lähimmäisilleen, mutta pääpaino on Jumalassa. Jumalaa on toteltava enemmän kuin ihmisiä - tämän tiesivät apostolit ja sen ovat tietäneet kaikki kristityt, jotka ovat halunneet suhtautua uskoonsa vakavasti. Se merkitsee, että kristitty elää dialektisessa, kahtaalle suuntautuvassa jännitystilassa. Toisaalta hänen tulee seurata omantuntonsa ääntä, toisaalta hän ei saa eristäytyä muiden ihmisten yhteydestä.

Kiusaus vetäytyä vastuusta Jumalan edessä vaanii kuitenkin aina voimakkaana ja ihminen vajoaa helposti elämään pelkästään yhteiskunnallisten vaateiden tasolla. Tämä vaara liittyy läheisesti esimerkiksi nykyaikaiseen demokratiaan. On erittäin vaarallista määritellä demokratia siten, että enemmistön tahto ratkaisee. On nimittäin hyvin todennäköistä, että vähemmistö seuraa omantuntonsa ääntä tarkemmin ja syvällisemmin kuin valtaenemmistö. Omantunnon merkitystä korostavan kulttuurin muretessa syntyy suuriin kansanjoukkoihin nivoutuva mieliala jonka voidaan lähemmin tarkasteltuna havaita sisältävän demonisia tekijöitä. Lainsäädännöstä tulee kova ja tunteeton, ja se polkee helposti jalkoihinsa yksilön joka seuraa Jumalan johdatuksessa omantuntonsa ääntä. Ajatelkaamme esimerkiksi sitä millaista väkivaltaa valtiot yrittävät harjoittaa omantunnon syistä rauhan asialle omistautuneita kohtaan. Todellisen vaaran omantunnon merkitystä korostavalle kulttuurille muodostaa myös erikoistuminen ja ihmiselämän paloittelu erilaisiin osa-alueisiin. Kun valtio, talouselämä, etiikka ja kulttuuri rakentavat omat osastonsa joiden katsotaan noudattavan omia lakejaan, silloin vaara uhkaa. Kuinka helposti katsotaankaan, että moraaliset lait eivät päde esimerkiksi politiikan tai talouselämän alueilla! Mitkä lait sitten ovat voimassa? Ellei kukaan vastaa tähän kysymykseen, vastaus löytyy tarkastelemalla maailman nykytilannetta: säätelemättömän kilpailun ja viidakon laki. Tästähän meille kertoo erittäin selvällä kielellään ympäristön saastuminen ja luonnonvarojen häikäilemätön hyväksikäyttö, joka uhkaa tehdä tulevan sukupolven perinnöttömäksi. Kollektiivisen etiikan rajojen levittäminen ja hämärtäminen yksilön sisäisen lain, omantunnon, kustannuksella merkitsee samalla omantunnon rappeuttamista.

Meidän on huomioitava myös tietyt olosuhteet jotka liittyvät ihmisen psyykeen. Elämä erityisesti länsimaissa on muuttunut siinä määrin rationaaliseksi, että pelkään yhteyden ihmisen alitajunnassa piilevän hengellisiin ja vaistonvaraisiin uudistumisen lähteisiin katkenneen. Ellemme pitäydy tiukasti hengelliseen todellisuuteen, jäämme demonisten vaistojen armoille tavalla, joka synnyttää ahdistusta ja johtaa elämän pysähtymiseen.

Olemme päätyneet omantunnon kolmanteen, korkeimpaan kerrokseen - hengelliselle tasolle. Tätä kerrosta on syytä tutkia hieman yksityiskohtaisemmin, ja koska Raamattu on paras apuvälineemme, seuraamme omantunnon kehitystä sekä Vanhan että Uuden testamentin valossa.

Vanhan testamentin perustekstissä ei esiinny sanaa "omatunto". Suomalaisessa raamatunkäännöksessä sana esiintyy muutamissa kohdissa (1 Sam. 24:6, 2 Sam. 24: 10, 1 Kun. 8:38, Job 27:6) käännöksenä hepreankielen sanasta leb (sydän, sisin)

"Omatunto"-sanan puuttuminen Vanhasta testamentista liittyy siihen, että juutalaisten ei voida katsoa kehittäneen mitään nykyaikaiseen psykologiaan viittaavaa. Vanhan testamentin ihmiskäsitys oli holistinen. Omantunnon reaktioiden yhteydessä ihminen koki kaiken kehollaan. Hän tunsi omantunnonvaivat sisäelimissään - maksassa, munuaisissa, sydämessä - ja tukirangassaan. "Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani" (Ps. 32:3). Nykykielelle puettuna psalmistan sanat voisivat kuuluva vaikkapa näin: "Niin kauan kun vaikenin, kärsin niin hirvittäviä omantunnontuskia, että tuntui kuin minulla olisi ollut luumätä."

Voidaksemme ymmärtää tämän meidän on tutustuttava Raamatun ihmiskäsitykseen. Vanhassa testamentissa ihmisen ei katsota voivan olla olemassa ilman Jumalaa. VT:n ihmiselle Jumalan olemassaolon kieltäminen on yhtä mahdotonta kuin oman olemassaolon kieltäminen.

Tällainen suhde Jumalaan sääteli kokonaisvaltaisesti israelilaisten kuvaa todellisuudesta. Israelilaisen näkemyksen mukaan Jumalan ulkopuolella ei ollut mitään. Yhteys omaan minään oli mahdollinen ainoastaan Jumalan kautta. Israelilaiselle elämä merkitsi luodon suhdetta Luojaan, palvelijan suhdetta Herraan. Jumalan sana - varsinkin profeettojen kautta annettu – sääteli kaikkea toimintaa.

Tutkimme muutamia Raamatunkohtia, joissa käsite syneidesis (omatunto) esiintyy. Erityisesti Paavali käyttää sitä usein.

Aloitamme Apostolien tekojen kohdalla 23: 1. Paavali puhuu suuren neuvoston edessä, katsoo neuvoston jäseniin ja sanoo: "Miehet, veljet, minä olen kaikessa hyvällä omallatunnolla vaeltanut Jumalan edessä tähän päivään asti." Tästä hyvästä hän saa iskun suulleen.

Mutta Paavali tietää tehneensä oikein sikäli kun se on ollut hänen omassa vallassaan. Ap. t. 24:16:ssa sanotaan: "Sen tähden minä myös ahkeroitsen, että minulta aina olisi loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä."

Olen usein hieman kavahtanut sanaa "loukattu". Pidän sitä jotenkin outona. Äskettäin törmäsin siihen kuitenkin äkkiarvaamatta ja aloin aavistaa, että se voi kenties johtaa aivan uusille urille.

Edellä esitetty lainaus voitaisiin muotoilla vaikkapa näin: "Sen tähden minä myös ahkeroitsen, että minulla aina olisi haavoittamaton - terve - omatunto."

Ymmärsin äkkiä, että tässä yhteydessä ei puhutakaan "omastatunnosta" vaan sanaa käytetään synonyyminä ihmisestä arvokkaimmillaan - Jumalan yhteydessä. Omatunto tarkoittaa oikeastaan koko ihmisen henkeä.

Hengestä, sielusta ja ruumiista puhuessamme käytämme tavallisesti apuna kuvaa ympyrästä. Se esittää ihmisen kokonaista, jakamatonta persoonallisuutta. Emme voi pilkkoa ihmistä hengen, sielun ja ruumiin osasiksi. Hän on ehyt kokonaisuus, sataprosenttisesti ruumiillinen, sataprosenttisesti sielullinen ja sataprosenttisesti hengellinen olento - yhteensä koimesataprosenttinen kokonaisuus! Tässä kohtaamme saman paradoksin kuin kolmiyhteisen Jumalan kohdalla. Hänkin on koimesataprosenttinen Jumala.

Omatunto merkitsee sitä tapaa, jolla sisimpämme hengellinen persoona toimii ja säätelee sielullista ja ruumiillisia toimintoja. Puhuessaan loukkaamattomasta omastatunnosta Paavali viittaakin siihen, että hänen hengellinen minänsä vaalii integriteettiään ja ihmisarvoaan, pitäytyen ihmiselle, luomakunnan kruunulle, soveltuvaan arvoasteikkoon.

Tässä eteemme avautuu uusia näköaloja ja meille selviää, miksi jotkut tiedemiehet ovat kohdanneet niin suuria vaikeuksia. Jos ihminen hengellisenä olentona kielletään, jos hengellisen elämän katsotaan olevan vain sielullisen ja ruumiillisen ulottuvuuden välttämätön sivuilmiö, silloin ongelmien käsittelyssä ei päästä eteenpäin koska edellytykset puuttuvat ja peruslähtökohdat ovat väärät.

Mutta samalla hetkellä kun tunnustamme ihmisen kolminaisen luonteen ja tunnistamme omantunnon hengen tiedottavaksi vaikuttajaksi, silloin problematiikkaan on saatu järjestys ja koko elämälle suunta - niin hengen, sielun kuin ruumiinkin alueella. Kaikki mikä ei loukkaa tai haavoita omaatuntoamme, on yksinkertaisesti sallittua.

Tämä merkitsee ennen kokematonta vapautusta, inhimillisen olemassaolon vallankumousta. Voimme työntää miljoonat pykälät ja ohjeet arkistoon ja sanoa "Osaan ne ulkoa koska olen löytänyt kaavan joka yhdistää ne kaikki. Se on hyvin yksinkertainen lause: 'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."'

Juuri tämä suuri periaate on Kristuksen nerokas ratkaisu ihmiselämän ongelmiin. Hän vapauttaa henkemme voimavarat niin, että voimme elää tämän todeksi käytännössä.

Ei olekaan ihme, että Paavali ponnistelee elääkseen loukkaamattomalla omallatunnolla, säilyttääkseen henkilökohtaisen vapautensa.

Omatunto on siis hengen tapa reagoida, se on kokonaisvaltainen funktio joka edustaa terveyden korkeinta astetta, silloin kun synti ei häiritse sitä. Juuri tämä on Uuden testamentin julistus pähkinänkuoressa.

. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoitan sanoessani: "Ruumiini tähden en juo arsenikkia." Tai: "Sielunelämäni tähden en alistu aivopesuun." Tämäkin on jokaiselle selvää. Aivan samalla tavoin meidän tulisi ymmärtää, että on olemassa tiettyjä asioita, joita me emme tee - omantunnon tähden - ettei hengellinen minämme kuole. Synti Pyhää Henkeä vastaan merkitsee sitä, että annamme systemaattisesti hengellisen minämme kuolla niin, että se ei toimi. Emme reagoi totuuden ja rakkauden vetoomuksiin, koska olemme kuolleita. Juuri siksi meidän on vältettävä niitä asioita, jotka ovat myrkkyä omalletunnollemme. Tämä on elämän ja kuoleman kysymys, ei vain hengelle vaan myös sielulle ja ruumiille, sillä kaikki hengelliseen minään liittyvä vaikuttaa myös sielun ja ruumiin tasolla. Silloin sielunhoito - hengellisen minän hoitaminen niin, että se voi elää - on aikamme tärkein tehtävä.

1 Kor. 8:7 sanoo, että omatunto voi olla heikko. Se voi olla niin heikko, että se tekee kuolemaa, ja siksi sitä on vahvistettava.

Sitten Paavali puhuu heikon omantunnon haavoittamisesta (1 Kor. 8: 12). Sitä meidän ei pidä tehdä.

Ensimmäinen Timoteuskirje on riemullista luettavaa meille, jotka kyselemme: "Kuinka minun rakkauteni voisi syttyä? Kuinka uskoni voisi tulla palavaksi? Miten pääsisin osalliseksi tästä uskon salaisuudesta?" Paavali vastaa: "Hyvän omantunnon kautta." Ilman hyvää omaatuntoa ei ole rakkautta tai elävää uskoa. Ihminen, joka jatkuvasti loukkaa ja haavoittaa hengellistä minäänsä, ei voi vaalia uskon salaisuutta.

Yliminä - Freudin käyttämä termi. Omatunto, joka on joutunut lakihenkisyyden vangiksi, ei toimi ohjaavasti vaan yksinomaan tuomitsevasti, moralistisesti.

Lutherille lain ja evankeliumin erottaminen oli maailman vaikeimpia asioita. Yhtä vaikeaa se lienee meillekin. Yksi syy tähän on kulttuurissamme vallitseva väärinkäsitys yliminän ja omantunnon identtisyydestä. Nykysuomen sanakirja selittää suorasukaisesti, että yliminä ja omatunto ovat sama asia. Ajatus on kuulunut sivistyneen maailman uskonkappaleisiin, joita kukaan ei ole uskaltanut asettaa kyseenalaiseksi. Tämän erehdyksen seuraamukset ovat aivan arvaamattomat. Ajatelkaamme esim. psykiatriaa, jossa neurotisoivaa yliminää on pidetty omanatuntona, joka on selvästi uskonnollinen käsite. Näin uskonto on joutunut kaiken neuroottisuuden aiheuttajaksi. Mikään ei voi olla virheellisempää.

Miten tällainen erehdys saattoi syntyä? Siihen ovat varmasti vaikuttaneet monet tekijät, mutta yksi on varmasti se, että Freudilla ei ollut selvää käsitystä ihmisen kehityksestä lapsesta aikuiseksi.

Emme saa rajoittaa omantunnon toimintaa vain hengelliselle alueelle. Omatunto toimii hyvin psyykkisellä ja jopa ruumiillisella alueella.

Mikä on se tekijä, joka lopullisesti auttaa meitä minuuden löytämisessä ja kehittämisessä, jollei juuri vapautunut omatunto? Kasvu ja kypsyminen merkitsee vapautumista lapsuuden vaiheista ja irtautumista entisistä auktoriteeteista ja ideologioista. Se merkitsee uskallusta elää. Terve omatunto vapauttaa ihmisen sellaisesta sielun "ohjelmoinnista", joka esti itsenäistymisen ja eväsi vapauden valita joustavasti juuri ne ärsykkeet ja sen sielunsisällön, jotka sopivat yksilölle hänen geneettisen perimänsä huomioon ottaen. Tällainen valinta ei tapahdu uhmamielellä, sillä jos perussävel on uhma, silloin terve, itsenäinen omatunto ei ole toiminnassa. Tällaiseen vapauteen meidät vapauttaa juuri evankeliumi josta Paavali puhuu Roomalais- ja Galatalaiskirjeissään. Voimme sanoa, että Paavali taistelee ylimmän tyranniutta vastaan jota hän nimittää lain kiroukseksi.

Lainalainen, sidottu omatunto (osaksi samaistettavissa yliminään)

Depression vaikutus omaantuntoon

Voidaksemme ymmärtää omantunnon reaktioita masennuksessa meidän tulee tietää hieman masennuksen olemuksesta. Laken mukaan jokaiseen masennukseen liittyy torjuttuja komponentteja. Keskeinen komponentti on nähdäkseni aggressio, joka näyttelee merkittävää osaa kaikissa sielullisissa sairaustiloissa. Jos oppisimme tulemaan toimeen aggressiivisten tendenssien kanssa, voisimme vapauttaa suuren osan mielisairaaloiden potilaista.

Toinen voimakas masennuksen komponentti on seksuaalisuus. Seksi ja väkivaltahan myyvät parhaiten. Miksi juuri ne? Onko nämä kaksi voimaa torjuttu niin syvälle, että ne saavat pelottavia voimia, koska niitä ei voida kanavoida sosiaalisesti hyväksyttävänä tavalla? Vai pyrkivätkö ne esille verhotummassa muodossa, esimerkiksi sairauden oireina tai varsinaisena sairautena? Valitettavasti vain harvat ihmiset ovat toteuttaneet itseään siinä määrin, että ovat käyttäneet näitä voimia harmonisen ja kurinalaisen elämän luomiseen.

Ahdistus kuuluu erottamattomasti ihmisyyteen joko sairaalloisena ilmiönä tai terveen omantunnon tukena. Jälkimmäisessä tapauksessa ahdistus auttaa ihmistä tiedostamaan, että on olemassa jokin korkein arvo, persoonallinen pyhyys. Valitettavasti kohtaamme ahdistuksen yleensä tuhoavassa, neurotisoivassa muodossa.

Kohtaamme tässä merkillisen lainalaisuuden. Kaikki voi nimittäin vaikuttaa sekä myönteisesti että kielteisesti. Ahdistus voi pakottaa ihmisen kypsyyteen - tai se voi estää kypsymistä. Olemme ikään kuin veitsen terällä, jatkuvasti alttiina vaaroille. Herran kouluun alistuvalle

myönteisesti ja rakentavasti vaikuttava asia voi toisin asennoituneelle koitua tuhoisaksi.

Koska ahdistus, aggressio ja seksuaalisuus ovat niitä ongelmia joiden parissa ihminen joutuu painamaan, ei ole ihme, että hän päätyy toivottomuuteen - joka kuuluu suuriin synteihin.

Pinnallisessa moralismissaan ihmiset haluavat leimata synniksi ainoastaan sellaiset asiat joille he katsovat voivansa tehdä jotakin. Raamatussa synnillä tarkoitetaan jotakin aivan muuta, ja jos todella ymmärtäisimme Raamatun opetuksen, emme lankeaisi nykyajan harhaan. Maailma yrittää ratkaista ongelman kieltämällä synnistä puhumisen tykkänään. Samalla tavoin voisimme yrittää parantaa päänsäryn kieltämällä ihmisiä kertomasta meille, että heidän päätään särkee. Nykyaikana yritetään torjua sanat "synti" ja "syyllisyys" aivan samalla tavoin kuin viktoriaanisena aikana yritettiin ratkaista ongelmana pidetty sukupuolisuus: vaikenemalla se kuoliaaksi.

Raamattu tarkoittaa synnillä sitä tuhovoimaa, joka pitää meitä vankinaan. Synti erottaa meidät Jumalasta, eikä ihminen voi omin voimin vapautua sen otteesta. Jälkimmäistä seikkaa ei pidä ymmärtää väärin kuten yleensä tehdään. En nimittäin ole sanonut, etteikö ihminen voisi tehdä mitään vapautumisensa hyväksi. Hän ei voi vapautua omin voimin, mutta hän voi liittoutua sellaisen voiman kanssa, joka pystyy vapauttamaan hänet, ja juuri tähän Raamattu kutsuu ihmistä - liittoon hänen kanssaan, joka on murtanut tuhon ja kadotuksen voimien vallan. Siksi emme paljasta ihmisen syntiä tuomitaksemme vaan saadaksemme hänet tajuamaan miten vaarallisessa tilanteessa hän on. Sillä, joka moralisoiden syyttää synnin kahleissa olevaa lähimmäistään, on itsellään harhautunut omatunto. Moralisti reagoi samalla tavoin kuin äiti tai isä, joka suuttuu lapselleen siksi, että tämä on loukannut itsensä.

Neuroottinen ihminen reagoi juuri tällä tavoin. Hän uskoo, että hänen on pakko selviytyä omin avuin (lähempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on halu pysyä etäällä Jumalasta). Hän syyttää epäonnistuessaan itseään ja masentuu.

Ennen kuin jatkan tilanteen kuvaamista, minun on korostettava erästä teologisesta merkittävää seikkaa. Se, että ihminen syyttää itseään, pitää itseään syyllisenä ja väittää luonnettaan heikoksi, on vain hänen yrityksensä tällaisten reaktioiden kautta pelastaa itsensä. Yllä kuvatut reaktiot kuuluvat asioihin, joita Raamattu kutsuu "lain teoiksi", suorituksiksi, joiden avulla ihminen yrittää selviytyä toivottomasta tilanteesta. Raamattunsa tunteva lukija tietää, että yritys on alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan.

Ihmiset yrittävät siis lakiin sidotun yliminän painostamina eri tavoin paeta sisimmässään asuvaa pahuutta. Kaikille pakoyrityksille on yhteistä se, että ne perustuvat ihmisen omiin suorituksiin, joko ulkonaisiin tekoihin tai sisäisten ponnistelujen kautta tapahtuvaan pyrkimykseen tulla paremmaksi ihmiseksi.

Yleisesti ei kaiketi uskota, että kukaan enää yrittäisi pelastua tekojen kautta. Ja kuitenkin tämä on ainoa "pelastusoppi", jolla on merkitystä täysin sekularisoituneessa kulttuurissa, jossa "pelastuksena" pidetään yhteiskunnan vaatimusten täyttämistä.

Ilman Kristusta kukaan ei jaksa poiketa sosiaalisista normeista niin, ettei tehtävä aikaa myöten kävisi ylivoimaiseksi. Seurauksena on joko väistämätön mukautuminen ympäristön vaatimuksiin tai sielullisten voimien pettäminen ja neuroosi, jolle on tyypillistä elämän kokeminen merkityksettömäksi ja tyhjäksi.

Aikojen kuluessa on esiintynyt hengellisiä liikkeitä jotka ovat varoittaneet ihmisiä luottamasta hyviin tekoihin. Perusteena on tietenkin ollut halu kiinnittää huomio Kristuksen sovitustyöhön. Tällainen julistus on nähdäkseni toisinaan johtanut kohtalokkaisiin seuraamuksiin: on alettu pelätä tekoja yleensä ja suistuttu täydelliseen passiivisuuteen. Silloin omatunto on joutunut harhaan, se on muuttunut yliminäksi samalla tavoin kuin yritettäessä kulkea omien ponnistelujen tietä. Ei ole ymmärretty, että vaikka hyvät teot eivät pelastakaan ketään, hyvä omatunto vapauttaa ihmisen hyviin tekoihin, jotka ovat hyviä juuri siksi, että niiden taka-ajatuksena ei ole pelastuksen saavuttaminen. (Voimme sitä paitsi olla varmoja, että ihminen, joka ei halua tehdä lähimmäiselleen hyvää, ei ole milloinkaan itse kokenut Jumalan pelastavaa voimaa.)

Emme siis tee hyviä tekoja pelastuaksemme niiden kautta vaan siksi, että meistä on Kristuksen työn kautta tullut terveitä, myönteisiä ihmisiä. Hedelmistään puu tunnetaan. Omatunto joka saa meidät menettelemään positiivisesti, lähimmäisemme parhaaksi ja iloksi, toimii juuri oikein omalla vaikutusalueellaan. Näin meidän on ikään kuin "pakko" toimia yhdessä lähimmäistemme kanssa - täyttää laki - ilman sitä väärää taka-ajatusta, että hankkisimme itsellemme ansioita Jumalan edessä. Terve omatunto auttaa meitä täyttämään velvollisuutemme.

Omatunto on siis täysin luotettava kun se sosiaalisella tasolla vaatii meiltä mukautumista, jos mukautuminen ei ole ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa.

Depressiosta kärsivä ihminen on yrittänyt siistiä sisimpänsä torjumalla vihan, seksuaalisuuden, toivottomuuden, ahdistuksen ja kaiken muun pahana pitämänsä. Torjunta tarkoittaa sitä, että ihminen työntää kaikki epämiellyttävät asiat tietoisuudestaan. Tämä prosessi kysyy suunnattomasti voimia ja uuvuttaa masentuneen jopa pelottavassa määrin. Pitkälle kehittyneen masennuksen näkyvimpänä oireena onkin väsymys. Lievä masennus koetaan sitä vastoin tavallisesti tärkeänä aikana jolloin ihminen työskentelee tauotta, usein yötä päivää. Ihmiset ovat kautta aikain yrittäneet ratkaista masennuksen ongelmaa lisäämällä omia ponnistelujaan. Se auttaakin, kunnes seurauksena on täydellinen luhistuminen! Nykypäivän ilmiöihin kuuluukin aivan uusi tauti nimeltä burnout.

Masentunut tarvitsee runsaasti lepoa, mutta pelkkä vuodelepo ei auta, vaan hän tarvitsee sitä, mitä Jeesus tarjoaa sanoessaan: "Minä annan teille levon." Sen löytääkseen hän tarvitsee paljon apua.

Torjunta on selvästikin psykologinen ilmiö, mutta ei pelkästään sitä. Psykologinen määritelmä tarjoaa ainoastaan kuvauksen siitä, miten ilmiö syntyy, mutta ei paljasta mitään sen "arvosta" suhteessa muihin relevantteihin elämäntilanteisiin. Yhteiskunnallisella tasolla kyse on sopeutumisesta, mukautumisesta ympäristön esittämiin vaatimuksiin. Tällä tasolla riittää, kunhan ihminen hallitsee itsensä niin, että hän ei häiritse muita. Torjunnan kautta ihminen täyttää häneen kohdistetut vaatimukset lain tasolla. Hengellisestä näkökulmasta tarkastellen voimme kuitenkin löytää ilmiöstä uusia ulottuvuuksia. Kyse ei ole yksinomaan yhteiskunnallisten vaatimusten vaan myös Jumalan lain täyttämisyrityksistä.

"Jumalan lailla" ei tarkoiteta jotakin abstraktia vaatimusluetteloa vaan niitä väistämättömiä, ihmisen sisintä koskevia velvollisuuksia, jotka hänen tulee täyttää, ellei hän kerran halua joutua myöntämään pettäneensä itsensä ja eläneensä vaiheessa.

Potilaan voi tietysti käydä yhtä huonosti myös lääkärin vastaanotolla, ellei lääkäri kanna vastuuta potilaan hengellisestä kasvusta ja kypsymisestä ja uhraa aikaansa hänen hoitamiseensa persoonana. Psykiatri voi turvautua rauhoittaviin lääkkeisiin ja kenties valmentaa masennuksen niin tehokkaasti, että potilas luulee parantuneensa.

Depression yhteydessä ratkaisevan tärkeitä tendenssejä ovat:

Seksuaalisuudesta tulee kainoutta. Aggressiot muunnetaan liioitelluksi, neuroottiseksi ystävällisyydeksi. Neuroottisen ystävällisen ihmisen kanssa on aina miellyttävä olla tekemisissä - silloin kun ei raapaista pintaa syvemmälle. Syvällinen kontakti paljastaa neuroottisen ystävällisessä ihmisessä kuitenkin uusia piirteitä, ellei hän, kuten tavallisesti käy, löydä jotakin

toista pakotietä jonka avulla välttyä suoralta kohtaamiselta. Vaivalloisinta tilanteessa onkin se, että tällaisen ihmisen todellinen kohtaaminen ei koskaan onnistu ja sielunhoitaja huomaa, ettei ystävällisyys ole aito luonteenpiirre vaan naamio.

Ahdistus muuttuu järkkymättömäksi rauhallisuudeksi joka tuhoaa myös elävän yhteyden lähimmäisiin.

Toivottomuus muuttuu toivoksi, jonka puuttuva realismi paljastaa teeskentelyksi. "Kyllä se siitä", vakuuttelee reaktiivisesti toiveikas silloinkin kun tilanne normaalisti saisi hänet huolestumaan. Mutta masentuneelta ei ole "varaa" huolestua.

Reaktionmuodostuksessa todelliset ominaisuudet verhotaan niin, että ne jäljittelevät myönteisiä luonteenpiirteitä. Sen jälkeen yliminän tehtäväksi jää valvoa, että reaktiot pysyvät vallassa.

Esimerkiksi soveltuu vaikkapa väärä pelastuskokemus, jolloin potilas yhdessä muiden reaktiivisten neurootikkojen kanssa kokee voimakkaan uskonnollisen elämyksen. Tilanteen kollektiivisuus, ts. että ympärillä useimmat näyttävät käyttäytyvän samaan tapaan, antaa reaktionmuodostukselle sosiaalisen oikeutuksen ja samalla vahvistaa sitä. Tällaiseen kokemukseen liittyy suunnaton emotionaalinen voima. Ihminenhän haluaa pohjimmiltaan tulla hyväksytyksi ehdoitta. Tämä on myös kristinuskon syvin sisältö.

Miksi leimaan tällaisen kokemuksen vääräksi? Siksi, että hyväksyminen tapahtuu sen voimalla mitä ihminen luulee olevansa, vaikka hän itse asiassa on kätkeytynyt naamion taa. Todelliseen pelastuskokemukseen sisältyy tietoisuus ehdottomasta hyväksytyksi tulemisesta.

Epäaito pelastuskokemus on hyvin hauras. Siksi se on ympäröitävä mitä ankarimmilla kielloilla. Sitä ei milloinkaan saa epäillä, sillä se voisi murentua - perustuuhan se ihmisen itsensä aikaansaamaan varmuuteen eikä Kristuksen sovitustyöhön. Kristuksen lunastus on koko maailmankaikkeuden kattavaa todellisuutta, joka ei järky tai murene silloinkaan, kun ihminen ei kykene käsittämään, miten paljon Herra on tehnyt hänen hyväkseen.

Mitä aito pelastuskokemus on? Kuinka siitä voi päästä osalliseksi? Antautumalla rakkaudelle. Siksi masentuneen tarvitsee päästä reaktionmuodostuksesta ja astua Jumalan kasvojen eteen "sellaisena kuin hän on". Hänen tulee luopua omavanhurskaudestaan, jota psykologian kielessä kuvataan termeillä torjunta ja reaktionmuodostus.

Aito uskonnollinen kokemus ei perustu emotionaaliseen kokemukseen, kaikkein vähiten sellaiseen joka johtaa kouristuksenomaiseen asennoitumiseen itse elämää kohtaan. Aito kokemus kasvaa sen Herran kohtaamisesta, josta Raamattu kertoo. Tuo kohtaaminen merkitsee luottamista Herraan kaikessa, ehdotonta antautumista hänelle.

Aito pelastuskokemus liittyy läheisesti hiljaiseen kasvuun. Toisinaan siihen voi sisältyä voimakkaitakin vapauttavia tunnekokemuksia, mutta seurauksena ei voi koskaan olla kouristuksenomainen ponnistelu vaan pikemminkin päätös yhä syvemmin luottaa Herraan, vapautuminen ja iloinen halu kuulua hänelle.

Tulee aikoja, jolloin joudumme elämään uskosta, ilman elämysten tukea. Mutta uskon syntyhetkilIä kokemus on välttämätön, jotta usko voisi kasvaa niin todelliseksi, että ihminen sen kautta voi tarkastella kaikkea todellisuutta.

Toisaalta elävä usko syntyy kokemuksesta, mutta toisaalta usko synnyttää aivan uusia elämyksiä. Se auttaa ihmistä hyväksymään uusia ajatuksia ja mielipiteitä ja uudistaa hänen tunne-elämäänsä. Kokemus ja elämys perustuvat uskoon.

Vapautuminen tapahtuu masentuneesta omastatunnosta huolimatta. Depressiivisen yliminän tilalle tulee terve omatunto, joka synnyttää terveen itsetunnon. Se puolestaan on oppinut erottamaan vapauden ja suorituspakon, levon ja pakon. Mutta niin kauan kuin omatunto on masennuksen (lue: lain) palveluksessa, se kaivaa terveen itsetunnon syvimpiä juuria ja sitä on nimitettävä yliminäksi.