Olen saanut kasvaa uskovaisessa kodissa, elää hyvissä olosuhteissa ja saanut pysyä terveenä. Vaikka vuosikymmeniä hengellinen elämäni oli hyvin heikko, melkein sammuksissa, olen saanut kokea siunausta ja johdatusta elämässä. Tämä on jopa toteutunut siitä huolimatta, että monesti olen ollut tottelematon Jumalalle. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että tämä on vastaus vanhempieni rukouksiin.

Mitään mullistavia, äkillisiä käänteitä en ole kokenut, mutta monta kertaa olen saanut kokea Jumalan läsnäoloa ja johdatusta. Tässä tulee pari tilannekuvausta.

Toukokuussa 1985 sain äkkiä ja odottamatta aivoverenvuodon, joka kuitenkin eteni niin hitaasti, että pystyin ajamaan autolla kotiin firmajuhlasta huolimatta siitä, että vasemmassa kädessä oli erittäin outo tunne. Kotiin tultuani tilanne vaikeutui ja piti lähteä poliklinikkaan. Siinä vaiheessa pystyin kävelemään vain suurella vaivalla. Lääkäri tiesi heti, mistä oli kysymys. Hän mainitsi, että kuntoutuksella osa liikuntakyvystä palautuu. Silloin syntyi äkillinen uskonvälähdys : OK, otan kuntoutuksesta niin paljon, kun saan ja Jumala tekee loput.

Jouduin jonkin ajan odottamaan ambulanssia, joka veisi minut keskussairaalaan. Kun siellä keskiyöllä odottelin, koin aivan jotain erikoista ja ajattelin : Miksi minulla on näin valtavan syvä rauha sisimmässäni, vaikka tiesin, että tulevaisuuteni saattaa olla invalidisoituneen ihmisen elämänkohtalo. Silloin koin Jumalan läsnäoloa konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jumalan lupaus Room. 8:28:ssa sai ihan uuden merkityksen. Tämäkin vaikuttaa minun parhaakseni. Kuinka voisin murehtia tulevaisuudesta, kun olin Jumalan johdatuksessa. Tämä tietoisuus kantoi minut seuraavien viikkojen aikana ja murehtimisen sijasta pystyin keskittymään kuntoutukseen.

Viikon päästä pääsin jo kotiin, mutta vuorokauden päästä sain voimakkaita kramppeja ja jouduin takaisin sairaalaan. Nyt tilanne oli vakavampi ja vaikeutui yhä. Viikon päästä oli tilanne, että koko vasen puoli oli täysin halvaantunut.

Muistan torstai-päivän juhannusta edeltävällä viikolla. Päivällä oli tehty toivottomilta tuntuvia kuntoutusharjoituksia. Illalla luin pienen kirjasen näistä sairauksista ja niitten käytännön seurauksista. Tajusin yht'äkkiä tilanteen, millaisia arjen vaikeuksia olisi vastassa minunlaiselle ihmiselle. Luonteeni joutuisi kovalle koetukselle. Tunsin, miten masennus tuli hiipien ja vajosin yhä syvemmälle. Juuri ennen kuin "sukelsin" pinnan alle, tuli kuitenkin ajatus : Minähän olen uskovainen. Nyt turvaudun täysin raamatunjakeeseen Fil.4:6-7. Rupesin rukoilemaan tämän sanan mukaisesti. Siinä ei ollut korkealentoisia rukouksia vaan hyvin lapsellinen rukous. Ei ollut mitään erityisiä tunteita. Jätin yksikertaisesti itseni ja tulevaisuuteni Jumalan käteen.

Seuraavana aamuna huomasin, että pystyin hieman liikuttamaan vasenta kättäni. Samana päivänä minut siirrettiin toiseen sairaalaan kuntoutusta varten. Viikonvaihteessa sitten varma uskon ajatus syntyi sisimmässäni : Juhannukseksi lähden kotiin. Tiesin, että se siinä tilanteessa oli käytännössä mahdotonta. Maanantai-aamuna jopa hämmästyin, kun sain lääkäriltä luvan siihen. Mutta sitten alkoi tapahtua : iltapäivällä pystyin ilman apua ottamaan kolme askelta. Tiistaina pääsin kaiteiden avulla WC:hen. Keskiviikkona pystyin peseytymään. Torstaina istuin iltapäivällä hikisten harjoitusten jälkeen autossamme ja vaimo ajoi minut kotiin. Juhannuksen jälkeen henkilökunta hämmästeli kovasti, kun liikuin. Monet ennalta suunnitellut kuntoutusharjoitukset olivat auttamattomasti vanhentuneet. Kahden viikon päästä pääsin terveenä kotiin. Kesäloman jälkeen palasin töihin.

Eräitä opetuksia :

Huomasin Jumalan johdatusta elämässäni. Koko sairausjakso koitui valtavaksi Jumalan siunaukseksi itselleni. Sain todella LEVÄTÄ. Aloin vähän ymmärtää, mitä USKO on. Koko jakso oli ajallisesti "suunniteltu" erittäin tarkkaan monien tekijöiden suhteen, että jälkeenpäin hämmästyin syvästi. Kun normaali "automatiikka" ei toiminut, sain monta kertaa, välillä jopa koomillisesti, kokea, miten valtavan taitavasti Jumala on ihmisen luonut. Meidän tulisi olla kiitollisia terveydestämme. Tämän me huomaamme usein vasta silloin, kun terveys pettää. Minulla oli ympärilläni rukoilevia ihmisiä. Niitten esirukoukset tekivät sen, että minä sain keskittyä kuntoutukseen.

1980-luvun alkupuolella oli eräässä naapurissa pieni puolitoistavuotinen, kehitysvammainen tyttö, joka tilapäisesti oli ollut hoidossa kodissamme. Kun eräänä päivänä tulin työstä kotiin, vaimo ilmoitti, että tyttö oli äkkiä kuollut äidin sylissä. Sydän oli pettänyt. Meidät oli kutsuttu hautajaisiin seuraavan viikon lauantaina. Eräs lauluryhmä, johon vaimoni kuului, oli kutsuttu laulamaan.

Enempää emme keskustelleet asiasta. Menin keittiöön tekemään voileipiä itselleni. Ehkä alitajunnassani pyöri kysymys : Mikä on tällaisen pienen, sairaan tytön tehtävä tässä maailmassa?

Välähdyksenomaisesti sain joka tapauksessa vastauksen tähän kysymykseen. Jäin ihmettelemään vastausta, kun muutaman minuutin jälkeen tuli kuin salamaniskuna erittäin voimakas sisäinen kehotus : "Tästä sinä puhut muistotilaisuudessa !" Olin ällikällä lyöty. Tiesin, että tämänkaltaisessa tilaisuudessa ei pidetä vapaita puheita. Lauletaan, pappi pitää puheen ja rukoilee. Miten minä voisin ulkopuolisena tunkeutua sinne väliin. En ole mikään puhuja. Kehotus oli kuitenkin niin selkeä, etten päässyt irti. Vihdoin sanoin Jumalalle : OK, mutta, jos tämä on Sinun tahtosi, saat järjestää minulle puhetilaisuuden. Minä en tule sen suhteen tekemään mitään. Niinpä en puhunut kenellekään, en edes vaimolle, ettei kukaan ryhtyisi toimenpiteisiin.

Illalla sain sitten lähes välähdyksenomaisesti puhetekstin, joka vielä täydentyi saman viikon lauantaina. Kauhukseni totesin, että puhe oli liian pitkä, vaikka hyväksyin kyllä sisällön. Mutta oliko se sopiva näille ihmisille? En tuntenut perheen sukulaisia. Edelleen en tietänyt, millä tavalla se toteutuisi.

Hautajaisviikon alkupuolella vaimo sitten kertoi keskustelusta naapurirouvan kanssa. Kirkkoherralla oli samana päivänä toinenkin toimitus (n. 15 km:n päässä), eikä ehtisi muistotilaisuuden alkuun. Olisiko mahdollista, että minä johtaisin alkutilaisuuden ja sanoisin jotain. Silloin vasta ilmoitin, että puhe on valmis mutta liian pitkä. Yhdessä pohdittiin asiaa, mutta totesin vain, että tuntui mahdottomalta tehdä muutoksia. Ujona ihmisenä kamppailin tämän kanssa koko viikon.

Lauantai-aamuna Jumala vastasi näihin epäilyihin. Raamattua olin lukemassa Apostolitekojen 14 lukua. En sinä aamuna päässyt pidemmälle kuin kolmanteen jakeeseen : "... ja puhuivat rohkeasti, luottaen Herraan, joka armonsa sanan todistukseksi antoi tapahtua tunnustekoja ja ihmeitä heidän kättensä kautta." Jumalahan oli tässä takana, tämä ei ollut oma asiani.

Muistotilaisuus tuli ja laulujen jälkeen rupesin puhumaan. Silloin totesin, että tilaisuuden luonteen ja kankean kieleni takia puhe tulee venymään odotettua enemmän. Muutoksia en voinut tehdä. Silloin konseptit olisivat varmasti menneet sekaisin. Puhe ei ollut edes kirjoitettuna. Puheen loppupuolella kirkkoherra tuli. Kun lopetin puheeni, hän oli juonut kahvinsa ja tuli jatkamaan tavanomaisella tavalla. Ajoitus oli täydellinen, lähes sekuntien tarkkuudella. Minun asiani ei ole arvioida puheen merkitystä. Se on yksin Jumalan tiedossa.