RAAMATUN JUMALALLINEN LUONNE

Raamatun syntytapa

Raamatun inspiraatio

Raamatun sisällön todistus

Raamatun ennustukset

Kristittyjen kokemus

RAAMATUN KAANON

RAAMATUN SISÄLTÖ JA TULKINTA

RAAMATTU

Pyhien Kirjoitusten jumalallisen luonteen osoittavat Raamatun itseilmoitus omasta synnystään ja inspiraatiosta, Raamatun sisältö, toteutuneet ennustukset, Jeesuksen todistus ja kristittyjen kokemus.

Raamattu kutsuu itseään profeetallisiksi kirjoituksiksi (Room. 16:26) ja profeetalliseksi sanaksi (2 Pt. 1:19). Näitä ovat sekä Vanha että Uusi testamentti.

Koko Vanha testamentti annettiin profeettain välityksellä (Room. 1:2). Lain kirjoittaja Mooses oli profeetta (5 Ms. 18:15, Apt. 7:37,38). Varsinaisilla kirjaprofeetoilla oli lahjan lisäksi profeetan virka. Muilla kirjoittajilla oli muun viran ohella profeetan virka tai lahja. Niinpä Samuel oli tuomari ja profeetta (Apt. 13:20, 3:24), Daavid kuningas ja profeetta (Apt. 2:30) ja Daniel valtiomies ja profeetan lahjan omistaja. Näillä ja muilla Vt:n kirjoittajilla oli kyky olla yhteydessä Jumalaan. Näin Vt syntyi profetian lahjan avulla.

Uuden testamentin kirjoittivat apostolit ja uuden liiton profeetat (Ef. 3:5). Nämä profeetat olivat apostolien läheisiä työtovereita. Apostolit ja toiset Ut:n kirjoittajat olivat tapahtumien silminnäkijöitä tai - kuten Luukas - tarkasti silminnäkijöiltä kyselleitä. Jos Vanha testamentti oli muistiinpano siitä, mitä Jumala "oli puhunut isille profeettain kautta", niin Uuden testamentin kirjoittajat panivat muistiin sen uuden, mitä Jumala puhui Pojan kautta (Hebr. 1:1,2).

Toiset profeetat pystyivät tarkistamaan ja täydentämään edeltäjiensä tekstit. Niinpä luultavasti Joosua kirjoitti Mooseksen kirjojen loppuluvun (5 Ms. 32:44 ja 34). Edelleen ilmeisesti Samuel ajankohtaista muinaisen paikannimen Daaniksi (1 Ms. 14:14) ja kirjoitti Joosuan kirjan lopun, ja toiset puolestaan jatkoivat Samuelin jälkeen kirjoittamista (1 Sam. 25-). Näin tuli "seitsenkertaisesti puhdistettua" ja selkeää Sanaa (Ps. 12:7). Raamattu ei ole yhden miehen uninäkyyn (kuten Koraani), yhden miehen luentoihin ja filosofiaan (kuten buddhalaisuuden pyhät kirjat) tai ristiriitaiseen kansanperinteeseen (hinduismin pyhät kirjat) perustuva kirja, vaan kaikkiaan noin 40 miestä noin 1500 vuoden aikana osallistui Raamatun 66 kirjan kirjoittamiseen. He olivat kaikki profeettoja, jotka pystyivät tarkistamaan toistensa tekstien jumalallisen luonteen. Näin Raamattu oli profeettain kautta annettua Jumalan Sanaa. Tällainen kirjakokoelma on oikeastaan mahdollista siksi, että Raamatulla varsinaisesti on yksi kokoaja. 1 Pt. 1:11,12 osoittavat, kuinka sekä Vanhan että Uuden testamentin toimitti Pyhä Henki ihmisten kautta, mutta tässä tulemme jo inspiraatiokysymykseen.

Paavali kirjoittaa: "Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta", 2 Tim. 3:16. Sanat "Jumalan Hengen vaikutuksesta" ovat kreikaksi theopneustos, 'Jumalan henkeyttämä'. Tästä on tullut latinan kautta meille sana inspiraatio.

Jokainen kirjoitus on siis inspiroitu. Tässä "jokainen kirjoitus" tarkoittaa edellisessä jakeessa mainittuja "Pyhiä Kirjoituksia", jotka Timoteus tunsi jo lapsuudestaan asti, eli koko Vanhaa testamenttia. Koko Vanha testamentti on "Jumalan sisäänhenkeämä" (lat. inspirare, puhaltaa sisään) eli inspiroitu.

Miten inspiraatio on käsitettävä? Puhutaan sana-, asia- ja henkilöinspiraatiosta. Erikseen ovat tietysti ne, jotka eivät usko Raamattua lainkaan jumalalliseksi kirjaksi. Sanainspiraatio tarkoittaa, että kirjoittajille annettiin asia ja sanat. Asiainspiraatio merkitsee, että Jumala antoi ilmestyksen tai ajatukset mutta ihmiset kirjoittavat asiat omin sanoin. Näin asiainspiraation mukaan teksteihin saattoi tulla historiallisia, maan- ja luonnontieteellisiä virheitä mutta varsinainen sanoma on jumalallista ja erehtymätöntä. Henkilöinspiraatio on sitä, että henkilö oli yleensä toiminnassaan Jumalan Hengen vaikutuksen alainen ja siksi hän saattoi kirjoittaa jumalallisia totuuksia. Löytääksemme totuuden meidän on katsottava, mitä Raamattu itse opettaa inspiraatiosta ja siitä, kuinka tarkaksi se on käsitettävä.

Heti aluksi on myönnettävä, että tuskin voimme täysin käsittää inspiraation suurta salaisuutta. Raamatun oma ilmoitus synnystään on kuitenkin hyvin uskottava. 2 Pt. 1:21 liittyy inspiraatiokysymykseen. Ensiksikin tekstin mukaan inspiraatio kuuluu koko Raamattuun: "ettei yksikään Raamatun profetia" ja "ei koskaan ole mitään profetiaa" (20,21). Luonnollisesti myös viimeksi mainittu tarkoittaa Raamatun profetiaa. Toiseksi käy ilmi koko Raamatun alkulähde: ei ihmistahto vaan Jumala (21). Raamattu ei siis ole kunkin ajan uskonnollisia käsityksiä tai uskontofilosofiaa vaan Jumalan ilmoitusta. Kolmanneksi korostetaan Pyhän Hengen osuutta: "saivat Jumalalta", "Pyhän Hengen johtamina... ovat puhuneet" ja - koska nämä puheet ovat Raamatun kirjoitettuna profetiana - Pyhän Hengen johtamina kirjoittaneet ja selittäneet. Raamattu on Jumalan tahdosta Jumalan puhetta. Pyhä Henki johti sen saamisessa (ilmestykset ja muu innoitus), puhumisessa (monet kohdat ovat profeettojen muistiinmerkittyjä puheita), selittämisessä (esim. pyhän historian valinta - mitä otettiin mukaan lähteistä, mm. Israelin kuningasten aikakirjoista - ja tulkinta) ja kirjoittamisessa.

Vanhan testamentin profeetat olivat Jumalan Hengen puhetorvia. Tätä kuvaavat sellaiset sanonnat kuin "Pyhä Henki on Daavidin suun kautta edeltä puhunut" (Apt. 1:16) ja muut vastaavat (Apt. 4:25, Matt. 1:22, 2:5 ja Luuk. 1:70). Room. 3:2 mukaan profeettain kautta tullut sana oli Jumalan puhetta. 1 Pt. 1:11,12 rinnastaa Pyhän Hengen toiminnan vanhan ja uuden liiton ilmoituksessa samanarvoiseksi: "Heille ilmoitettiin" ja "teille julistettu". Kummankin suoritti Kristuksen Henki eli Pyhän Henki. Sekä Vanha että Uusi testamentti ovat Pyhän Hengen puhetta eli Jumalan ilmoitusta. Näin on pyhä historia kummallakin puolella (luomisesta alkaen Uuden testamentin loppuun saakka) - olkoon se ilmoitettua kuten luominen, muista lähteistä seulottua kuten Mooseksella joskus (4 Ms. 21:14) tai Kuningasten tai Aikakirjain kirjoittajilla (1 Aikak. 29:29) tai tarkkaan tutkittua kuten Luukkaalla (Luuk. 1:3). Jumalan Henki ilmoitti sekä johti seulonnassa ja tutkimuksessa. Pyhän Hengen vaikutusta ovat myös ennustukset, opetukset, lupaukset, varoitukset, ajan käsitysten käyttö ja jopa näennäiset ristiriidatkin.

Miten tarkasti Pyhän Hengen johdatus on käsitettävä? Paavali sanoo 1 Kor. 2:13:ssa, kuinka apostolit puhuivat Hengen opettamalla sanoilla. Tämä periaate koskee koko Raamattua. Pyhä Henki ei vain antanut asiaa vaan johti sanavalinnoissa. Tämä ei merkitse mekaanista sanelua.

Sanainspiraatio näkyy monissa Ut:n kohdissa. Jeesus viittaa siihen, kuinka tarkasti laki toteutuu (Matt. 5:18). Jeesus todistaa fariseuksille jumaluutensa vedoten Psalmissa 110 olevaan kahteen sanaan, "minun Herralleni" (Matt. 22:43,44). Edelleen Jeesus viittaa Joh. 10:35 mukaan yhteen Psalmin sanaan ilmoittaessaan: "Raamattu ei voi tyhjiin raueta". Ei edes yksi sana voi tyhjiin raueta. Paavali perustaa koko uuden liiton lupauksen nominin yksikkömuodolle lainatessaan Vt:sta: "Hän ei sano: 'Ja siemenille', ikäänkuin monesta, vaan ikäänkuin yhdestä: 'Ja sinun siemenellesi', joka on Kristus" (Gal. 3:16). Jumala oli valinnut tämän ilmaisun. "Kirjoitusta, jota tässä sanotaan inspiroiduksi, eivät muodosta asiat eivätkä henkilöt, vaan kirjoitetut sanat" (Pieper, Kristillinen dogmatiikka, s.75).

1. Säilyneiden jäljennösten erilaisuus. Lukutapojen erilaisuus, kirjoitusvirheet, huomaamattomuudet ja luulotellut parannukset eivät kuitenkaan todista sanainspiraatiota vastaan, sillä eivät kopioijat ja myöhemmin eri kielille kääntäjät olleet inspiroituja vaan ainoastaan alkuperäistekstien kirjoittajat. Jumalan valinnasta johtuen meillä on ihmeen hyvin säilynyt käsikirjoitusten kokoelma. Tekstikriitikkojen ja kääntäjien tehtävä on pyrkiä mahdollisimman lähelle alkuperäistä ilmaisua ja saada se sanotuksi hyvällä nykykielellä.

2. Eri kirjoittajien tyyli. Koska Raamatun itseilmoituksen perusteella hylkäämme mekanismin inspiraatiossa, tyylin erilaisuus on luonnollista. Sana tuli kunkin persoonallisuuden läpi. Persoonallisuus näkyy tekstissä; Jumalan Henki inspiroi Paavalin eri tavalla kuin Jaakobin. Myöskään ei ollut mitään Pyhän Hengen hepreaa tai kreikkaa, vaan jokainen kirjoitti sillä kielellä, minkä osasi. Pyhä Henki ei opettanut uusia sanoja tai korjannut opittua puhekieltä klassiseksi kirjakreikaksi. Myös sama henkilö saattoi eri aikoina käyttää eri tyyliä.

3. Ristiriitaisuudet. Paljon siitä, mitä tähän asti on ristiriitaisuuksina esitetty, on selvinnyt tarkemmassa tutkimuksessa. Näin ovat selvinneet mm. Aabrahamin hautapaikan osto (Apt. 7:16), Paavalin ilmoitukset lainantamisen ja lupauksen välisestä ajasta (Gai. 3:17) ja haureuden takia kaatuneiden lukumäärästä (1 Kor. 10:8), evankelistain kertomusten erilaisuus Jerikon sokeista ja kymmenet muut, joita on käytetty inspiraatiota vastaan. Myös ristiriidat tieteiden ja Raamatun ilmoituksen välillä ovat vähentyneet, kun tieteellinen tutkimus on tullut tarkempiin tuloksiin.

4. Epätarkat Vt:n lainaukset. 1 Pt. 1:10-12:n mukaan sama Henki toimi sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoittajissa. Kysymyksessä eivät siis ole pelkät lainaukset, vaan Pyhä Henki samalla tulkitsee siteerauksessa Vanhan testamentin sisältöä. Tähän ryhmään voidaan sijoittaa myös mm. Paavalin ilmoitus, ettei kaikki, mitä hän kirjoittaa, ole Herran käskyä (1. Kor. 7:10,12,25). Kaikki eivät olleet inspiroituja käskyjä mutta kylläkin inspiroituja neuvoja. Kun muistamme, ettei inspiraatio

ollut mekaanista eivätkä inspiroidut ihmiset täydellisiä, Paavalin muistamattomuuden 1 Kor. 1:16:ssa. Pyhä Henki kirjoitutti myös ihmisten virheitä ja inhimillisyyttäkin muistiin. Syystä voimme pitää kiinni siitä, etteivät vain asiat vaan myös sanat olivat inspiroituja.

Raamatusta nousevan inspiraatiokäsityksen vuoksi ei voida hyväksyä evoluuttista raamattunäkemystä, että Raamattu olisi vuosisatojen kuluessa syntynyt ihmisen uskonnollinen tuote ilman jumalallista arvovaltaa. Pelastushistoriallisen raamattunäkemyksen mukaan taas Raamatun keskeinen sanoma ovat historiassa tapahtuneet Jumalan pelastusteot mutta kehällisissä kysymyksissä liikkumavaraa (Huhtinen, Junkkaala, Mäkelä, Raamatun ja uskon puolesta). Sekin herättää näkemyksen poissulkevia kysymyksiä. Jos kehälliset asiat ovat epäluotettavia, mistä tietää luottaa ytimeen? Missä kulkee luotettavan ja epäluotettavan ilmoituksen perusteltu raja ? Perustellusti uskomme, että koko Raamattu - pelastusilmoitus, historia, luonnontieteelliset, arkeologiset ym. asiat - on Jumalan sanaa. Siksi Raamattu on uskon ja opin ylin auktoriteetti. Myös sen seurakuntaelämää koskevat ohjeet ovat normatiivista.

Sisältönsä puolesta Raamattu osoittautuu jumalalliseksi. Kirjat muodostavat harmonisen kokonaisuuden, vaikka kirjoittajia oli noin 40 ja kirjoitusaika kesti noin 1500 vuotta. Eri kirjoittajista huolimatta Raamatussa on juoni: etenevä pelastusilmoitus. Siinä on ilmoitettu korkein moraali, turvallisimmat elämänohjeet ja niin hyvä ja viisas opetus, ettei se ole noussut parhaimmankaan filosofin mieleen. Kirja on sisältönsäkin puolesta yhden Mestarin vaikutuksesta koottu (1 Pt. 1:10-12).

Toteutuneet ennustukset vahvistavat Raamatun luotettavuuden. Vanhan testamentin profeetat ennustivat oman aikansa ja seuraavien vuosisatojen tapahtumat hämmästyttävän tarkasti. Tästä ovat esimerkkinä Israelin vaiheet eri profeetoissa ja pakanavaltojen historia Danielissa. Myös Uuden testamentin ennustukset toteutuivat aikanaan (Luuk. 21:5,6,20-22, Apt. 11:28 jne.).

Näemme monien Raamatun ennustusten, jotka koskevat mm. Israelia ja nykyistä maailmanaikaa, toteutuvan silmiemme edessä. Siksi tiedämme, että loputkin toteutuvat. "Raamatun profetiat sinetöivät kirjan jumalalliseksi" (P.C. Nelson, Bible Doctrines, s.18).

Kristityille jo sinänsä riittäisi Jeesuksen ilmoitus Raamatun tyhjiin raukeamattomuudesta. Jeesus kuitenkin kehotti kokeilemaan hänen oppiansa käytännössä (Joh. 7:17). Kun on toteltu Raamatun ohjeita raamatullisella tavalla, kokemus ja hedelmä ovat Raamatun ilmoituksen mukaisia. Raamatun sana on koeteltu satojen miljoonien ihmisten elämässä.

Aikanaan syntyivät lopulliset luettelot jumalallisiksi hyväksytyistä kirjoista. Juutalaisen perimätiedon, oppineiden (David Kimchi, Elias Levita) mukaan ja Raamatun viitteiden perusteella voidaan pitää luotettavana näkemystä, että Esra lopullisesti täydensi ja kokosi (Esra 7:6,10, 1:1, 2 Aikak. 36:22 jne.) Vanhan testamentin kaanonin. (Kaanon merkitsee 'ruokosauva',,, ja siitä: 'mittapuu, säädös, luettelo') Uuden testamentin kanonisten kirjojen kokoelma oli olemassa jo 100-luvun loppupuolella, mutta lopullisesti Ut:n kaanon hyväksyttiin apostolisuuden ja aitouden perusteella kirkolliskokouksissa 393 ja 397 lännessä ja noin vuoden 500 paikkeilla idässä.

Koska sekä Vt:n että Ut:n aikana oli monia muitakin vanhoja kirjoja kuin Raamatussamme olevat, niin mistä tiedettiin, mikä oli Jumalan innoitettua Sanaa ja mikä muuta kirjoitusta? Vastaus tähänkin nousee Raamatun itseilmoituksen pohjalta. Itse asiassa Raamatun kanonisointi alkoi hyvin varhain. Sitä mukaa kuin jumalallisia kirjoja syntyi, ne saivat jumalallisen arvovallan. Aikalaiset tunnistavat niiden jumalallisuuden, ja myöhempi kanonisointi vain vahvisti aitoperäisyyden perusteella jo kauan voimassa olleen käytännön.

Koska Mooses oli saanut lain suoraan Jumalalta sekä Siinain vuorella että Ilmestysmajassa (2 Ms. 20:1, 33:11, 3 Ms. 1:1, 4 Ms. 1:1 ja 5 Ms. 1:1) ja Jumala käski Moosesta kirjoittamaan (2 Ms. 17:14), Mooses saattoi luovuttaa kirjansa (5 Ms. 31:24) seuraajalleen Jumalan sanana (Joos. 1:7,8). Olihan Joosua sen lisäksi itse ollut mukana kuulemassa asioita (2 Ms. 24:13, 33:11, 5 Ms. 31:14-). Mooseksen kirjojen jumalallinen arvo oli tunnustettu jo alusta lähtien. Mitä Mooses otti tietoja muualta kuin suoraan Jumalan suusta, ne hän otti Hengessä valikoiden. Näin lainaukset olivat perimätiedosta tai ajan kirjallisista lähteistä (4 Ms. 21:14).

Joosua jatkoi kanonisointia. Hän ilmeisesti kirjoitti 5. Mooseksen Kirjan loppuluvun, sillä hän oli Mooseksen rinnalla lausumassa Mooseksen virttä (5 Ms. 32:44). Elämänsä lopulla Joosua liitti omat kirjoituksensa Jumalan lainkirjaan (Joos. 24:26) jatkaen näin pyhää kirjoitusta.

Joosuan jälkeen jokaisena aikana olivat omat pyhän historian muistiinmerkitsijät. Näistä mainitaan mm. profeetat Samuel, Naatan, Gaad (1 Aikak. 29:29), Ahia (1 Aikak. 2:29), Semaja ja Iddo (2 Aikak. 12:15). Lisäksi oli profaania historiaa, kuten Juudan kuningasten aikakirja (2 Kun. 20:20) jne. Usein nämä lähdekirjoittajat toimivat myös Raamatun silloisen kaanonin historiaosan kokoajina. Näin tekivät mm. Samuel, Jesaja ja Jeremia.

Vaikka lähempi tarkastelu kuuluu eksegetiikan piiriin, voidaan sen verran mainita, että usein sanonta "tänä päivänä" paljastaa kokoamisajankohdan ja antaa viitteen kokoajasta. Näin näemme esim. 1 Kun. 8:8:sta, että ainakin siihenastinen historia oli koottu ennen temppelin hävitystä. Samoin 1 Kun. 17:23,41 osoittaa tuon tekstin kirjoittamisajankohdaksi pohjoisvaltion, Israelin, pakkosiirtolaisuuden jälkeisen kolmannen polven. Kirjoitus ajoittuu Jeremian aikaan. Jeremia käytti kokoamisessa oman työnsä lisäksi Jesajan muistiinpanoja (2 Aikak. 26:22). Lopuksi Esra viimeisteli ja ajankohtaisti Vt:n historialliset kirjat, sillä Aikakirjat päättyvät samaan tekstiin, millä Esran kirja alkaa.

Myös muut Vt:n kirjat saivat profeetallisen ja jumalallisen arvon jo kirjoitusaikana, koska kirjoittajat olivat innoitettuja henkilöitä. Myöhemmin juutalaisuudessa kaanonin kokoonpano on hyväksytty yksimielisesti, paitsi jotkut varsin myöhään arvostelivat Saarnaajan ja Korkea Veisun kuulumista kaanoniin. Heprealaiseen kaanoniin apokryfikirjat eivät ole koskaan kuuluneet, sen sijaan kreikkalainen käännös otti ne mukaan. Ratkaisevaa kuitenkin on se, että Jeesus käytti Palestiinan juutalaisten kaanonia ja piti sitä Raamattuna (Joh. 10:35).

Uuden testamentin kaikki kirjat ovat kirjeitä joko yksityishenkilöille tai ryhmille. Ne ovat kuitenkin Vt:n tavoin Jumalan henkeämiä (1 Pt. 1:10,11), koska ne kirjoitettiin Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siksi ne sisältävät Jumalan jatkoilmoituksen (Room. 16:25, 1 Kor. 14:37, Gal. 1:12, Ef. 3:5, 1 Joh. 1:4,5, Juuda 3 ja Ilm. 1:11). Samoin kuin Vt:n aikana profeetat tarkastivat toistensa sanomat, myös Ut:ssa jopa Paavali tarkistutti sanomansa muilla (Gal. 2:2).

Uuden testamentin monista kohdista käy ilmi, että jo Ut:n aikana tunnistettiin ja hyväksyttiin monia kirjeitä innoitetuksi Sanaksi. Pietari kirjoitti Paavalin kirjeistä: "… vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia" (2 Pt. 3:16). Pietari rinnasti Paavalin kirjeet Kirjoituksiin eli Raamattuun. Paavalin kirjeet olivat yleisesti tunnettuja ja kanonisoituja jo hänen elinaikanaan. Paavali,

itsekin, antoi opetuksilleen jumalallisen arvon (1 Kor. 14:37, 1 Tess. 2:13, 2 Tess. 2:15, 3:6, Room. 2:16, 3:21, 16:26 jne.). Kaikkia Paavalin kirjeitä ei kuitenkaan säilytetty (1 Kor. 5:9). Tämä johtui ilmeisesti siitä syystä, että kirjettä pidettiin paikallisella, ei säilytettävänä Jumalan ilmoituksella.

Paavali puolestaan vahvistaa muiden apostolisten ja profeetallisten kirjoittajien innoituksen ja ilmoitusluonteen kirjoittamalla: "...nyt Hengessä on ilmoitettu hänen pyhille apostoleilleen ja profeetoille" (Ef. 3:5). Nämä olivat uuden liiton profeettoja. Edelleen hän vahvistaa Luukkaan evankeliumin kanonisuuden rinnastamalla lainauksen Luukkaalta (Luuk. 10:7) lainaukseen Moosekselta (5 Ms. 25:4) ja kutsumalla kumpaakin Raamatuksi (1 Tim. 5:18) (R.C. Sproul).

Pietari rinnastaa 2 Pt. 3:2:ssa vanhan liiton profeettojen ja uuden liiton apostolien käskyt samanarvoisiksi. Juuda lainaa kirjeensä 18. jakeessa 2 Pt. 3:3:n kohtaa ja osoittaa sen apostoliseksi profeetalliseksi sanaksi (Juuda 17). Näistä esimerkeistä näemme, että Raamattu käytännössä kanonisoitiin jo kirjoitusaikana. Kirkolliskokoukset myöhemmin vain virallistivat alkuperäisen käytännön.

Miksi ilmoitus päättyi? Miksi se, mitä Johannes ilmoitti kirjaansa lisäämisestä ja pois ottamisesta (Ilm. 22:18) tuli koskemaan koko Raamattua? Raamatun runko, josta kaikki oksat haarautuvat, on Kristus. Hän on myös Raamatun A ja O (Ilm. 22:13). Kun hänen historiansa oli ilmoitettu Uuteen Jerusalemiin asti, oli kaikki tarpeellinen hänestä tuotu esiin. Ilmoitus oli tullut Omegaansa eli loppuun.

Koko Raamatun Pääsisältö on Kristus. Häntä sanotaan Sanaksi, koska kaikki ilmoitettu on suunniteltu hänessä sekä toteutettu hänen kauttaan ja häntä varten. Siksi Raamattu ilmoittaa, miten Kristuksen kautta päästään Jumalan yhteyteen, miten siinä yhteydessä eletään ja miten Jumalan kokonaissuunnitelma Kristuksessa edistyy.

Vanha testamentti toi esille Jumalan pyhän tahdon eli julisti Jumalan vanhurskautta. Myös pyhä historia kirjoitettiin Jumalan vanhurskauden toteuttamisen tai toteuttamatta jäämisen näkökulmasta. Lisäksi Vt todisti etukäteen Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan. Uusi testamentti kertoo lihaksi tulleesta Sanasta ja hänen työnsä tuloksista, opettaa Kristus-elämää ja valottaa Jumalan historiaa aina uuteen maahan ja uuteen taivaaseen asti.

Raamattua tulee selittää ja tulkita (Luuk. 24:32, Apt. 28:23 ja 2 Pt. 1:20). Selittämisessä tarvitaan nöyrä mieli (Ps. 119:67, 130), Pyhän Hengen apu (2 Pt. 1:20) ja Raamatun ja elämäntuntemus (Apt. 18:24, 1 Tim. 4:13- 16).

Raamatun tulkitsemisessa ensimmäisiä asioita on lain ja evankeliumin erottaminen. Juutalaiset jakoivat Vt:n lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin. Jeesukselle Psalmit, jotka kuuluivat kirjoituksiin, olivat myös lakia (Joh. 10:34, 15:25). Paavalin mukaan Jesaja ja siten myös muut profeetat olivat lakia (1 Kor. 14:21). Näin siksi, että koko Vt oli kirjoitettu lain hengessä. Lain henki esitteli kiivaan (2 Ms. 20:5) ja vihastuneen Jumalan (Ps. 90:7,9). Siitä syystä Vt:n hengellinen mentaliteetti oli Jumalan lepyttäminen (Mal. 1:9, 2 Sam. 21:14).

Edelleen laissa oli koston henki: "Silmä silmästä ja hammas hampaasta." Tämän hengen mukaisesti siellä on kohtia, joita uuden liiton uskovan on vaikea ymmärtää, kuten: "Autuas se, joka ottaa sinun pienet lapsesi ja murskaa ne kallioon", Ps. 137:9. Edellä esitetään syy tähän: "Autuas se, joka sinulle kostaa kaiken, minkä olet meille tehnyt", 137:8. Tämä oli lain hengen menettely. Lain hengen takia Vt ei kelpaa uuden liiton ohjeeksi jumalakuvansa eikä elämänohjeidensa puolesta sellaisenaan, ilman Ut:n suodatusta ja lisävaloa. Vt on silti joka kohdaltaan Jumalan ilmoitusta, jolle Ut rakentuu. Vanhassa testamentissa on kuitenkin Herran kirkkaus eli evankeliumi (2 Kor. 3:18). Paavali vertaa Vanhaa testamenttia kuvastimeen, siis Herran kirkkaus nähdään heijastuksena. Vanha testamentti heijastaa Kristusta esikuvin (2 Ms. 25-, Hebr. 9:9,23, 10:1), profetioin (Jes. 53, 1 Pt. 1:11), lupauksin (Miika 7:18,19) ja kuvauksin (Sef. 3:17). Kaikki tämä avautuu Kristuksessa (2 Kor. 3:14), kun Pyhä Henki ottaa pois peitteen sydämen kasvoilta. Mitä siis löydämme Vt:n kirjoituksia lukiessamme, riippuu siitä, missä hengessä luemme (2 Kor. 3:17). Vt avautuu Kristuksesta käsin Pyhässä Hengessä. Ilman Henkeä Vt:n kirjain kuolettaa (2 Kor. 3:6), mutta Hengen avulla avautuu lakitekstin takaa elämä ja evankeliumin kirkkaus (2 Kor. 3:6,18).

Uusi testamentti on suoraa valoa (2 Kor. 4:4,6). Ut:n ydin on pelastuksen evankeliumi (1 Kor. 15:1,2, Gal. 2:2,5). Tähän evankeliumiin liittyy uskovien kasvattava opetus (2 Tim. 3:16), terve oppi opillisista asioista ja elämästä (2 Tim. 2:2,3, Tiit. 2: 1), ilmoitus seurakunnasta (Ef. 3:6,10) ja ennustus seurakunnan ja maailman tulevaisuudesta.

Selitysperiaatteiden tulee nousta itse Raamatusta. Hyväksi koettu periaate on, että Raamattu selittää itse itseään. 'Yhden kohdan varaan ei voi rakentaa oppia eikä käytäntöä, vaan tulee olla vähintään kaksi tai kolme yhtäpitävää ja asiasta puhuvaa kohtaa (Matt. 18:16). Yhdessä kohdassa mainitut asiat, vaikka ne ovat määräyksenomaisia (pään peittäminen ym.), rajoittuvat tiettyihin kulttuureihin eivätkä ole universaalisia. Sitten Raamatussa on useammin mainittuja mutta tietyille ajoille, kuten vihan ajan pyhille (Matt. 24:15-22), kuuluvia opetuksia, samoin vain tiettyihin kulttuureihin kuuluvia muotoja jalkainpesu, pyhä suunanto jne.), joita ei ole toistettu kaikille kansoille kuuluvina pakollisina seremonioina. Tulkinnan ja opetuksen tehtävä on Raamatun oman ilmoituksen pohjalla erottaa kaikkia aikoja ja kansoja koskevat muuttumattomat asiat ajan kehyksistä tai vain suppeammille ryhmille tarkoitetuista opetuksista.

Muita hyviksi koettuja periaatteita ovat mm.: Ensin on tutkittava tekstin kirjaimellinen merkitys ja ensisijainen sanoma. Kun asiayhteydestä käy ilmi, ettei kohdalla ole kirjaimellista merkitystä tai vertauskuvallinen tulkinta on Raamatun pohjalta luonnollista, etsitään tämä symbolinen merkitys. Kolmanneksi voidaan tutkia, mitä toissijaisia opetuksia tekstistä löytyy tai mitä sovelluksia voidaan tekstin pohjalta tehdä ottaen huomioon Raamatun yleiset periaatteet ja tekemättä väkivaltaa Raamatulle. Elämänkysymysten osalta Raamattu ei anna jokaiseen asiaan yksityiskohtaisia neuvoja mutta ilmoittaa suuret eettiset, moraaliset ja rakkauden periaatteet, joista voi Jumalan Hengen avulla tehdä johtopäätökset yksityistapauksiin. Raamattu on jumalallinen ohje (1 Kor. 14:37, 2 Tim. 3:16), valo (Ps. 119:105, 2 Pt. 1: 19), ruoka (Matt. 4:4, 1 Tim. 4:6) jne.

Koska Raamattu on ylin auktoriteettimme, käsittelemme Vanhan ja Uuden testamentin ilmoituksen pohjalta muita kristillisen seurakunnan oppeja.