TAHDOTKO TULLA TERVEEKSI ?

Otteita Erik Ewalds’in kirjasta : Tahdotko tulla terveeksi? Karas-Sana Oy 1985

Sisällys

Johdanto

  1. Terveydestä ja sairaudesta
  2. Parantamismenetelmistä
  3. Psykosomatiikan näköaloja
  4. Seurakunta ja terveys
  5. Seurakunta parantavana yhteisönä
  6. Ihmissuhteet ja terveys
  7. Elämä kuuluu ihmiselle

Johdanto

Lukijani – olet tärkeä

Lisäksi haluan koko ajan suhtautua terapeuttisesti eli auttavasti lukijan hätään, koska olen juuri sielunhoidollisen ja terapeuttisen kokemuksen avulla oppinut näkemään, ettei kukaan ihminen kärsi vain yksilönä. Me kuulumme kaikki yhteen, ja meidän tulee siis kantaa toinen toisemme taakkaa, koska "sairauden ja kuoleman todellisuudet ovat niin suunnattomia, että yksinäinen ihmissydän menehtyy yrityksissään selviytyä niistä".

Sielunhoito opettaa työntekijää myös ymmärtämään ihmisen kokemuksen ainutlaatuisuutta ja ainutkertaisuutta. Siksi en odota, että koko kirja sopisi jokaiselle. Lukija saa täydet valtuudet itse valita sen, mikä juuri hänen tilanteessaan on avuksi tai hyödyksi. Annan hänelle jopa oikeuden ja valtuudet lukea tätä tekstiä omalla tavallaan ja tulkita sitä omalla tavallaan. Hän saa olla lukiessaan itsenäinen ja luova ihminen. Itse asiassahan me luemme näin jokaista kirjaa Raamattua myöten. Mutta jos luemme nimenomaan etsien myönteisiä rakennusaineita elämällemme, tulemme huomaamaan, kuinka meitä autetaan.

Haluaisin kertoa sinulle, lukijani, että olet kokonaisuudessasi hyväksytty elämään, elämään armosta ja rakkaudesta. Sielunhoidollinen kokemus osoittaa, kuinka ihminen helposti ajattelee, että kunhan hän vain voisi olla niin tai noin hyvä, silloin hänellä olisi toivoa. Yritän osoittaa, että Jeesus merkitsee täyttä mullistusta tässä suhteessa.

Myös heikko on Jumalan lapsi

Tämä kirja yrittää auttaa sinua, lukijani, pysähtymään sen tosiasian eteen, että heikko kohtamme saattaa sittenkin osoittautua todelliseksi armolahjaksemme. Asia voi olla nimittäin niinkin, että juuri tuo heikko kohta on se ainoa portti, josta Jumalan siunaus pääsee ellei nyt suorastaan virtaamaan (ja miksei niinkin), niin ainakin tihkumaan elämäämme.
Heikkoutemme arimpia kohtia on syyllisyyden kokeminen. Haluan auttaa lukijaani saamaan uudenlaisen otteen tähän kiperään ongelmaan. Yleensähän tahdomme päästä syyllisyydestämme mitä pikimmin. Tämä merkitsee kuitenkin käytännössä sitä, että jätämme asian hoitamatta. Tarvitsemme nimittäin ensin niin paljon rohkeutta, että pääsemme syyllisyyden ymmärtämiseen. Syyllisyyden tukahduttaminen ja elämän tarkoituksettomaksi kokeminen ovat sidoksissa toisiinsa. Mielekkääksi elämä muuttuu vasta, kun saamme avun vapautua syyllisyyteen eli vapautua näkemään ja myöntämään syyllisyytemme. Sillä vain siten pääsemme vapaaksi syyllisyydestä.

1. Terveydestä ja sairaudesta

Mitä on terveys?

Ensiksi meidän on selvitettävä itsellemme, mitä tarkoitamme terveydellä ja mitä tarkoitamme sairaudella. Terveys ei ole lainkaan yksiselitteinen asia. Sairaudesta on erittäin monta määritelmää. Jotkut ovat sitä mieltä, että sairaus on pelkkä ruumiillinen tila tai vamma ja että se voidaan todeta laboratoriossa kokeiden avulla.

Tämän näkemyksen mukaan sairautta ei ole esimerkiksi se, mitä sanotaan psykiatriseksi sairaudeksi. Sitä ei voida kokeellisesti osoittaa eikä edes tarkkaan määritellä.

Jos jo psyykkinen sairaus on vaikeasti määriteltävissä, mitä sitten onkaan hengen sairaus? Hengen sairaudella tarkoitan hengellistä sairautta, joka johtuu siitä, että ihmisen hengellinen asennoituminen eli hänen suhtautumisensa Jumalaan, syntiin ja niin sanottuihin perimmäisiin arvoihin on vääristynyt.

Terveys on sitä, että ihminen elää luovasti ja elämänmyönteisesti. Terve ihminen on siis luova. Hän on myös myönteinen. Hän pystyy suhtautumaan lämpimästi toisiin ihmisiin. Raamatussa tätä sanotaan jopa rakkaudeksi. Luova ihminen pystyy asennoitumaan toiseen empaattisesti eli eläytyen. Mutta pelkkä eläytyminen ei riitä. On monia, jotka eläytyvät toisen ongelmiin niin syvästi, että sortuvat itse, eikä siitä synny mitään muuta kuin kahden ihmisen kurjuutta. Sen sijaan terve ihminen reagoi eläytyessään niin, että puutuu asioihin. Hän ryhtyy muuttamaan niitä ja pohtimaan keinoja, miten päästään pälkähästä, niin että todella tapahtuu kehitystä kypsempää elämänotetta kohti. Tätä tarkoitan luovuudella.

Lepokin voi olla luova

Uupuneen jasairaan ihmisen on parasta ensin rauhoittua. Hän voi olla luova ainakin sillä tavoin, että hän luopuu turhasta ponnistelusta. Tässä tulemme suureen asiaan: kysymykseen laista ja armosta. Ihminen voi avuttomuudessaan olla aivan ihmeellisen luova.

Tunnettu itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl on usein sanonut, että näin syvässä ahdingon tilassakin ihmisellä on yhä oma vastuunsa. Hänellä on vastuu siitä, että hän ottaa avun vastaan ja antaa sen vaikuttaa itsessään niin. että hän lähtee avun turvin paranemaan. On nimittäin myös muistettava ,että meissä on niin paljon kielteisyyttä, että helposti haluamme tehdä numeron myös omasta kurjuudestamme.

Kipu ja ahdistus varoitusmerkkinä

Ahdistus ja kipu ja särky ovat monta kertaa elämän palveluksessa: ne saattavat olla varoitusmerkkejä. Jollakulla on paha migreeni tai päänsärky, joka on vaivannut häntä pitkään. Hän pitää itseään hyvin onnettomana ihmisenä. Hän katsoo olevansa sairauden uhri, mutta hän ei ole ehkä koskaan tullut ajatelleeksi, että kipu voikin olla varoitusmerkki, joka on annettu hänelle ylhäältä ja joka ilmaisee, että hänen elämäntyylinsä on täysin väärä. Hän ehkä jännittää, hänellä on liian suuria vaatimuksia itseensä nähden ja hän on lähtenyt sille tielle, jota nimitämme kompensaatioiden tieksi. Kompensaatio tarkoittaa, että ihminen yrittää olla erittäin etevä jollain alueella ja sillä tavoin ikään kuin korvata sen, mikä hänessä näyttää olevan alamittaista ja arvotonta. Hän yrittää jatkuvasti karkottaa esimerkiksi alemmuudentunteensa tai syyllisyydentunteensa tekemällä lisää ja lisää työtä. Hän yrittää korvata jonkin puutteellisuutensa tällaisella raadannalla. Myös kristitty ihminen voi sortua vastaavaan uskonelämässään, ja silloin sanotaan, että hän on joutunut lain alle, eli että hän koettaa kelvata Jumalalle omilla ponnistuksillaan.

Tällainen elämä on tietenkin suunnattoman raskasta eikä tuo ihmiselle rauhaa. Päinvastoin se vie hänet hirvittävään kierteeseen: mitä enemmän hän yrittää. sitä voimakkaampana hän kokee oman alemmuudentunteensa - varsinkin, jos hän lisäksi pakenee sitä. Lopulta hän stressaantuu siinä määrin, että hän ahdistuu tai tulee sairaaksi. Ahdistus ja sairaus ovat kuitenkin hälytysmerkkejä, joiden pitäisi ilmaista hänelle, että hänen olisi aika muuttaa elämäntyyliä.

Ennen kaikkea tiedetään, että ahdistus usein ilmaisee meille, että olemme väärällä tiellä ja että nyt olisi syytä pysähtyä ajattelemaan: Olisiko niin, että koko elämään pitäisi saada uusi suun ja uusi sisältö?

Kipujen kanssa voi elää

Kipu, ahdistus ja levottomuus eivät ilman muuta kuitenkaan aina ole sairauden merkkejä, vaan ne saattavat päinvastoin olla terveyden merkkejä. Ne osoittavat, että ihminen on herännyt, että hän on valveutunut, että hän on elävä ihminen, joka tuntee ja joka pitää huomata.

Inklusiivinen terveys on sitä, että opin tulemaan toimeen sen vaivan kanssa, mikä minussa on ja että pystyn vieläpä käyttämään sitä hyväkseni. Vain ihminen, joka on ollut hädässä, joka on kärsinyt tuskaa, jolla on ollut vaikea lapsuus tai jonka elämä on muuten ollut vaikeaa, pystyy ymmärtämään toista hädässä olevaa ihmistä, jos on herännyt. Sellainen ihminen, joka ei koskaan ole kärsinyt, jolla ei ole ollut mitään hätää, ei edes tiedä mitä kärsimys on. Häneen ei apua tarvitseva oikein luota.

On siis kaksi käsitystä terveydestä: eksklusiivinen, joka sulkee pois kaiken kärsimyksen, ja inklusiivinen, jossa terveys on sitä, että ihminen on oppinut elämään, vaikka hänellä on kipua ja ahdistusta ja vaikka hänen eteensä tulee tilanteita, joissa hän on umpikujassa. Hän tietää kuitenkin, että kun hän hiljentyy ja odottaa, jostain löytyy taas ulospääsy.

Ihmiskuva

Raamatun näkemys ihmisestä on kokonaisvaltainen. mutta senkin olemme pirstoneet. Paavali toivottaa Tessalonikan kristityille (1 Tess. 5:23), että heidän sielunsa, ruumiinsa ja henkensä säilyisivät nuhteettomana Kristuksen tulemukseen asti. Tämä kolmijako on erittäin tärkeä ja koskee myös meitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen koostuisi kolmesta osasta.

En usko, että Jeesus tarkoitti kahta erillistä asiaa käskiessään opetuslapsiaan saarnaamaan evankeliumia ja parantamaan sairaita. Hän antoi kokonaisvaltaisen käskyn: saarnatkaa Jumalan valtakuntaa niin, että sairaat paranevat, että ihmiset kääntyvät, pelastuvat, kuolleet heräävät ja pitaaliset puhdistuvat. Tässä meille avautuu samanaikaisesti aivan valtava näkemys sekä Jumalan valtakunnasta että ihmisestä. Olemme antaneet sen aikaa myöten hämärtyä - omaksi vahingoksemme.

Ihminen ei ole kolmen osan summa. Voimme sanoa, että puhe sielusta, ruumiista ja hengestä edustaa oikeastaan kolmea tapaa lähestyä ihmistä.

Tarkoitan "sielulla" sitä ihmisen olemuksen aluetta, mitä järkevä sielutiede eli psykologia tutkii: hänen ajatusmaailmaansa, tunne-elämäänsä, hänen intuitiivista kokemustaan, hänen oppimiskykyään.

Mitä sitten tarkoitan "hengellä"? Henki on ensiksikin ihmisen se puoli, joka tietää, että ihminen on persoonallisuus, ja myös, että Jumalakin on persoonallisuus. On ihmeellistä seurata Raamatusta, miten kehityksen mukana myös ihmisten jumalakuva muuttuu persoonalliseksi. Jos luemme Jesajan kirjan loppu-osaa, näemme, miten hän julistaa siinä persoonallista Jumalaa. Tämä on Raamatun, juutalaisuuden ja kristinuskon erikoispiirre ja huippusaavutus. Missään muussa uskonnossa ihminen ei ole samalla tavalla ihminen, koska hän ei ole samalla tavalla persoonallisen Jumalan kuva. Korkeammalle emme pääse. Tästä seuraa, että ihminen on myös vastuussa omasta elämästään sekä itselleen että Jumalalleen. Vastuu ilmenee ihmisen omassatunnossa. Meillä on siis elin, joka hoitaa suhdettamme omaan persoonaamme - ja sehän ei ole vain ajallinen, vaan myös iankaikkinen - ja suhdettamme myös iankaikkiseen Jumalaan. Omatunto on tärkeä elin myös terveyden kannalta silloin , kun se on vapautettu eikä lain alainen.

Meidän henkemme etsii mielekkyyttä ja kysyy, mikä on elämän tarkoitus. Tästähän Viktor Frankl on puhunut väsymättä, jatkuvasti: ihmisen on löydettävä tarkoitus ja päämäärä elämäänsä. Mikä se tarkoitus sitten on? Se on se, että löydän tehtävän, löydän niin korkeat arvot, että haluan työskennellä ja omistaa elämäni juuri näiden arvojen toteuttamiselle. Lisäksi teen tämän innokkaana, en pakosta, en pelosta, en ahdistuksenikaan tähden, vaan juuri siitä syystä, että olen ihminen, jonka elämä on mielekäs. Ihminen ahdistuu, kun hän ei elä tällä tavalla.

Maailman ahdistus

Jos sovellamme edellä olevaa nykyaikaan, huomaamme, että tämän maailman ahdistus johtuu maallistumisesta, joka on mykistänyt evankeliumin ilosanoman. Se ei pääse kaikumaan ihmisten sielun pohjaan asti, sitä ei enää julisteta koulussa, sitä ei edes aina enää julisteta kirkossakaan, vaan me elämme mykkien maailmassa. Ilosanoma ei kuulu kyllin voimakkaasti ja siitä syystä ihminen elää hirvittävän ahdistuksen vallassa. Toisaalta voidaan sanoa myöskin, että juuri tänä aikana ahdistus purkautuu esimerkiksi ylistyslauluihin, niin kuin olemme huomanneet karismaattisessa liikkeessä käyvän. Ihminen puhkeaa riemulauluun kaikkialla, missä hän löytää tarkoituksen elämäänsä.

Hän on löytänyt asian, joka on niin kallisarvoinen, että sille voi antautua, siihen voi uhrata koko elämänsä.

Me etsimme aina jotakin sellaista arvoa, jolle me voimme antaa koko elämämme. Tämä näkyy myös sielullisella tasolla: nuori ihminen etsii kumppania, jolle antaa elämänsä ja sydämensä. Vasta kun hän on sen löytänyt, hän kokee riemun. Ilo ei synny siitä, että hän omistaa elämänsä itselleen, vaan siitä, että hän antaa sen pois.

2. Parantamismenetelmistä

Lääkärin otettava huomioon koko ihminen

Toistan vielä, että ihminen voidaan parantaa vain sellaisen lääkintämenetelmän avulla, jossa otetaan huomioon sekä ruumis että sielu ja myös henki. Ruumiillinen sairaus voidaan tietysti parantaa hoitamalla vain kehoa, jos vika on pelkästään ruumiillinen. Tällaisia

sairauksia on kuitenkin vähän, arvioita 20--25 %. Neljä viidestä tai ehkä ainakin kolme neljästä ruumiillisesta sairaudesta on lähtöisin joko sielusta tai hengestä. Ja kun näin on, meidän täytyy myös voida kuunnella potilasta eli siis kärsivää ihmistä sillä tavalla, että nämä puolet otetaan huomioon. Jos sairauden syynä on väärä psyykkinen asennoituminen, niin silloin se on ensin korjattava. Jos sairaus taas johtuu siitä, että potilas elää aivan moraalitonta tai Jumalan käskyjen vastaista elämää, niin silloin se asia on korjattava. Näin meidän tulee laajentaa käsitystämme sairaudesta ja terveydestä sekä myös parantamisesta. Koko ihminen on otettava huomioon, koko ihmistä on kuunneltava.

Stenbock esittää myös muutamia terveyden edellytyksiä. Ensimmäinen on raitis ilma. Lihakset tarvitsevat työtä, harjoittamista. Kolmanneksi on vaarallisempaa syödä liikaa kuin syödä liian vähän. Neljänneksi: hedelmät ja vihannekset ovat täysin välttämättömiä ja ovat terveellisempiä kuin liha. Viidenneksi tulee karttaa kaikkia piristeitä, varsinkin myrkyllisiä. Kuudes periaate on: älä koskaan pidä liikaa kiirettä, ja seitsemäs: mene nukkumaan ennen kahtatoista. Vasta kahdeksanneksi Stenbock huomaa, että terveys on paljon suuremmassa määrin riippuvainen psyykkisistä tekijöistä kuin me yleensä uskomme. Tämä on erittäin tärkeä huomio. Yhdeksänneksi: ruumis pyrkii aina täydelliseen terveyteen.

Kuten huomaamme, tässäkin pääpaino on ruumiillisessa puolessa, vaikka Stenbock mainitseekin psyykkiset syyt aivan oikein. Kuitenkaan hän ei tässä yhteydessä puhu sanaakaan hengellisistä syistä, vaikka hänen kirjastaan käy muuten ilmi, että hän tajuaa niiden olemassaolon. Hän ei vain ole huomannut, että hengellinenkin puoli vaikuttaa terveyteen, siis ihmisen sekä ruumiilliseen että sielulliseen terveyteen.

Hengellisestä ulottuvuudesta on puhuttu aivan liian vähän. On hyllymetrikaupalla lääketieteellisiä teoksia, joissa puhutaan kemiallisista reaktioista ja fyysisistä olosuhteista ja niin edelleen, mutta joista hengellinen näkökulma puuttuu kokonaan.

Sairauden sanoma

Olemme siis päätyneet taas siihen, että sairaudella voi olla oma sanomansa. Se voi olla varoitusmerkki.

Gödan tarkoittaa, että meissä on vielä tiedostamatontakin syvempi kerros, ja hän viittaa sillä ihmisen hengelliseen elämään. Kaikki sellainen hoito, joka ei samalla ole ihmisen todellista sielunhoitoa, on näennäistä. Se saattaa tosin vapauttaa hänet hetkeksi ja jopa tuntuu parantavan hänet, mutta sittenkin hänen saamansa apu on näennäistä. Tällaista apua tarjoaa ihmiselle myös suuremmaksi osaksi se suuntaus, joka nykyään vaatii suuriäänisesti ihmisen "vapauttamista". Tämä koskee niin naisasialiikettä kuin esimerkiksi seksuaalista vapautta. Nyt huudetaan joka puolella, että kirkon pitäisi mukautua näihin vapautusliikkeisiin. Jos se mukautuisi, se käytännössä liittoutuisi ihmissielua rikki repiviin voimiin.

Oikea asennoituminen elämään

"Ravintofysiologina (Albert Cliffe ) tiedän, että se ravinto, jota joka päivä syön, hajaantuu eri ruumiinosiin eli että minun fyysinen hyvinvointini on riippuvainen jokapäiväisestä ruokavaliosta. Muutama vuosi sitten kuitenkin huomattiin, että monet ihmiset sairastuivat juuri niihin sairauksiin, joihin ei olisi pitänyt yleisten sääntöjen mukaan, vaikka heillä oli täydellisen oikea ruokavalio. Silloin rupesin tutkimaan sielullista ilmiöitä ja ne opettivat minulle, että se ravinto, jota annan sielulleni on paljon tärkeämpää kuin se, mitä annan vatsalleni. Tässä yhteydessä ovat paikallaan Jeesuksen sanat: ’Älkää huolehtiko siitä, mitä söisitte tai joisitte.’ Kun ryhdyin soveltamaan hänen sanojaan käytäntöön, huomasin, että itse olin aiheuttanut itselleni 27 vuoden vatsakivut ja kärsimykset. Kun olin ymmärtänyt, että sielulliset vitamiinit olivat ratkaisevia terveyteni ja sairauteni kannalta, tulin terveeksi ja onnelliseksi."

Mielenterveydestä ja sen hoitomenetelmistä

Ihminen on joskus niin tylsä, ettei huomaa olevansa itse itsellensä suuri ongelma ja arvoitus. Hän ei tunne itseään eikä haluakaan tuntea. Tässä suhteessa tiedemiehet ovat muuten olleetkin aivan naiiveja. He eivät ole käsittäneet, että he ovat käyttäneet erästä tietokonetta, jonka vertaista kukaan ihminen ei vielä ole pystynyt aikaansaamaan, nimittäin aivoja. Ja sitten he uskovat, etteivät aivot ole mitään muuta kuin kemiallisia prosesseja. Ihmettelen! Mutta tämä on kuitenkin se perusnäkemys, joka on ollut vallalla niin sanotussa luonnontieteellisessä, lääketieteessä. Mutta entä jos sairaus johtuu siitä, että ihmisen elämällä ei ole tarkoitusta tai että hänen tunne-elämänsä on hurjassa puristuksessa aivan niin kuin naisen jalka kiinalaisessa kengässä? Edellä mainitun tieteellisen näkemyksen edustajat kuvittelevat, että he voivat asettua Jumalan tilalle ja että se käy oikein mukavasti. Tällainen kuvittelu on kuitenkin vienyt maailman siihen tilaan, missä nyt ollaan.

Tässä siis olemme. On tajuttu, ettei suuntaus, jossa nojaudutaan yksinomaan kokeelliseen luonnontieteeseen, meitä auta.

Toinen äärimmäisyys on myös vaarallinen: kun huomataan, että sielullisilla tekijöillä on oma osuutensa taudin syntyyn, hullaannutaan tähän näkemykseen niin perusteellisesti, että voidaan ajautua psykologismiin. Koko elämän arvoitus yritetään selittää vain liikkumalla psykologian alueella.

Ihmiselle on uskoteltu, että hän on olemassa ensisijaisesti tyydyttääkseen tarpeitaan. Tätähän se uusi evankeliumi meille julistaa nyt kaikkialta. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus tyydyttää kaikki sekä todelliset että kuvitellut tarpeensa lähimmäisistään välittämättä ja että kirkko on väärässä, kun se ei ole samaa mieltä. Mutta Funke sanoo, että hinta on liian kova. Mikä se hinta siis on? Se on muun muassa niin sanottuun tarkoituskriisiin joutuminen. "…tarkoituskriisiä, tarkoituksettoman elämän kärsimystä, seuraavat usein monet sairauden oireet, kuten verenkiertohäiriöt, korkea verenpaine, depressio, vegetatiivinen dystonia, kaikenlaiset päänsäryt, lisääntyvä alkoholin käyttö, huumausaineisiin turvautumisen vaara", sanoo Funke. Tässä hän kuvaa yhtä meidän aikamme tyypillistä piirrettä, jonka syynä on edellä mainittu psykologismi. Olemme joutuneet siihen, että jokainen rupeaa toteuttamaan itseään väärällä tavalla. Olen sanonut aikaisemmissa kirjoituksissani, että ei ole kysymys itsensä toteuttamisesta, vaan itsekkyyden ja minä-keskeisyyden toteuttamisesta. Ja mitä pitemmälle tässä mennään, sitä yksinäisemmäksi ihminen jää ja sitä köyhemmäksi hänen sielunelämänsä tulee. Hänen ei ole pakko enää herätä näkemään omia, syvimpiä tarpeitaan. Silloin ihminen turtuu, niin ettei hän enää tunne sitä hengellistä ja henkistä koti-ikävää.

Ihminen on joutunut valtamerelle, hänellä on ollut kompassi, mutta yhtäkkiä sen neula ruostuu ja juuttuu paikoilleen. Se ei osoitakaan enää mitään suuntaa, vaan hän on valtameren armoilla. Nykyhetken ihminen tuntee tämän, tuntee aivan selvästi, mutta hän ei pysty sitä itsellensä selittämään eikä jäsentämään. Hän kuitenkin oivaltaa hämärästi, että nyt kompassin neula on juuttunut kiinni ja hän on hukassa. Eikä hän tiedä, miten hän selviäisi siitä tilanteesta. Siksi hän heittäytyy vielä syvemmälle aistillisuuteen, sitten huumeisiin, sitten toivottomuuteen ja sitten itsemurhaan. Tämä on se hinta, jonka joudumme maksamaan tuollaisesta vapaudesta, joka ei ole mitään muuta kuin sitä, että ihminen on joutunut oman vietti-elämänsä ja tarpeidensa vangiksi ja orjaksi. Mutta siitä orjuudesta Kristus tuli meidät vapauttamaan.

Aito auktoriteetti

Kun ihminen haluaa toteuttaa esteittä omia tarpeitaan ja mieltymyksiään, hän ei hyväksy mitään eikä ketään, joka asettuu poikkiteloin hänen tielleen, ei varsinkaan vanhempien, kirkon tai koulun auktoriteettia. Siispä yritetään sanoutua irti kaikista auktoriteeteista.

Mistä auktoriteetti sitten saadaan? Pelkään, että jotkut kuulevat sanan "auktoriteetti" niin, että kannatan palaamista auktoritatiiviseen elämäntyyliin, jossa pidetään sekä vaimo että kakarat niin Herran kurissa ja nuhteessa, että he eivät uskalla hiiskua sanaakaan ja pysyvät visusti nurkassa. Tämä oli se vanha malli, johon liittyi lisäksi kaksinaismoraali. Tällainen vanha auktoritatiivinen suhtautuminen kasvatti hirvittävää yliminää tuhoisine seurauksineen. Kun ihminen joutui yliminän tyranniuteen, tuloksena oli salainen protesti, joka tuottaa hirvittävää syyllisyyttä. Sitä taas seuraa voimattomuus ja ilottomuus. Ennen kaikkea tässä kärsivät hirvittävästi ihmissuhteet, sillä auktoritatiivinen henkilö ei missään nimessä suostu sellaiseen ihmissuhteeseen, jossa kummallakin on samat oikeudet. Ihmisellä on ainainen hallitsemisen halu; senhän me näemme koko yhteiskunnasta eikä vain perheestä. Maailma puhuu kyllä demokratiasta, mutta kansanvalta on useimmiten itse asiassa sitä, että kansalla on oikeus sanoa kyllä, kun tyranni määrää, että näin tehdään. Hän antaa tosin armollisesti kansalle tilaisuuden ilmaista myöntymyksensä, jotta systeemi näyttäisi demokratialta. Maailmassa on nyt käynnissä aivan saatanallinen valtataistelu, ja me saamme ehkä pian maksaa hengellämme sen hinnan. Valtataistelu on käynnissä myös kodeissa.

Tuhoisa auktoriteetti

Huono ja tuhoisa auktoriteetti on se, joka alistaa toisen valtansa alle ja joka ei siedä toista itsenäistä ihmistä tai valtiota rinnallaan. Ihminen tai valtio asettuu Jumalan paikalle. Mutta on olemassa myös myönteistä ja terveellistä auktoriteettia, sellaista, jota Jeesus edusti. Hän kuvasi sitä hyvin ihmeelliseltä tavalla: "Joka teistä haluaa olla suurin, hän olkoon kaikkien palvelija Tässä ei ole kyse nöyristelevästä palvelijasta eikä sellaisestakaan, joka palvelee pakosta tai mitätöi itsensä tai pitää itseään ala-arvoisena. Tässä on kysymys aidosta ja turvallisesta auktoriteetista. Auktoriteettia harjoitetaan toisia varten ja heidän hyväkseen, eikä se enää ole itsetarkoitus. Ihminen pystyy harjoittamaan sitä, kun hänellä on terveet, korkeat periaatteet ja omatunto, joka toimii oikein ja jota hän tottelee. Hän todellakin elää oppinsa mukaisesti. Hän asettuu koko painollaan ajamaan niitä arvoja, joita hän julistaa. Tämä antaa hänelle todellisen auktoriteetin.

Aito ja myönteinen auktoriteetti on sitä, että ihminen tietää, mitä toinen todellakin tarvitsee. Hänellä on oltava oikeat tiedot ja hän toimii rakkauden periaatteen mukaan: hän vapauttaa ihmisen ja ajaa ihmisen asiaa.

Aina on ihmisiä, jotka ajavat omaa etuaan; siinä on siis kyseessä väärä auktoriteetti. Oikea auktoriteetti on se, joka on ihmisen ystävä ja asettuu palvelemaan ihmistä.

Minuus ja auktoriteetti

Meidän on löydettävä ne päämäärät, joihin on nyt pyrittävä. Emme enää puhu ruumiillisista tarpeista eikä edes psyykkisistä tarpeistakaan, vaan nyt on kysymys ihmisen todellisesta kehittämisestä. Aidon auktoriteetin tunnusomainen piirre on se, että ihminen toteuttaa todellista minuuttaan. Terveys on nimittäin juuri todellisen minuuden toteuttamista. Aitoa ja oikeaa auktoriteettia on vain ihmisellä, joka palvelee ja palvelee kyliin korkeiden periaatteiden mukaisesti. Hän ei saa olla kaksinaamainen, vaan hänen on palveltava lähimmäisiään ja ihmiskuntaa antaumuksellisesta edellä mainittujen periaatteiden mukaan.

Olen aikoja sitten, kymmeniä vuosia sitten, nähnyt, että se demokratia, mikä nyt on ollut muodissa, on yksi antikristuksen muoto. Antikristillistä on se, että vaalien edellä pitää luvata ihmisille sitä ja tätä tarpeiden tyydyttämistä, lisää rahaa siihen ja siihen tarkoitukseen.

Yhteiskuntamme on markkinointiyhteisö ja siitä syystä nuori sukupolvi on luovutettu taloudellisten yritysten mainospäälliköiden armoille, ja he ovat suuria voittoja tavoitellen käyneet nuorten kimppuun, kuten Funke sanoo. Hän puhuu oikeata asiaa. Nuoret kasvatetaan totaalisen kulutuksen mielettömyyteen luvaten siitä tulevaa onnea, vapautta ja iloa.

Tässä on myös taustana vanhakantainen auktoritatiivinen asennoituminen. Se oli jo lääkäreillä, se on ollut niin psykologeilla kuin papeillakin. Lääkärin asenne on ollut se, että sinä olet nyt sairas ja minä tiedän, mikä sinua vaivaa ja mikä lääke siihen auttaa. Sinä olet siis hiljaa ja tottelet.

Toistan vielä: Olemme vaipuneet psykologismiin, mikä merkitsee käsitystä, että ihminen on kimppu tarpeita ja kun ne tarpeet tyydytetään, niin kaikki on hyvin.

On vielä kolmannetkin kapeat raiteet, joille voimme ajautua, nimittäin hengellistämisen raiteet. Niille ovat monet joutuneet. Se on mukava tie, kun voi sanoutua irti tämän maailman vaikeista oloista, vaikeista ihmissuhteista, lähimmäisen ahdingosta ja omasta vastuusta ja heittäytyä kokonaan vain ihanaan Jeesuksen syliin. Siinä on erittäin autuasta olla. Samalla siinä saa "ylösrakennusta" julistuksesta, joka selittää tämän maailman olevan niin paha, että hurskas ihminen lähtee kaikkea pakoon. Siinä sitä sitten ollaan. Tämä on erittäin yliammuttua hengellisyyttä. Oikeastaan se ei ole hengellisyyttä ollenkaan, vaan hurskas pakotie, suoranainen valhe. On ikävä todeta, että monen monet ihmiset, jotka nimittävät itseään kristityiksi, elävät tässä vaiheessa. He eivät koskaan ole lähteneet elämään hengellistä elämää. Tämä koskee niin kansankirkkoa kuin vapaita suuntiakin.

Voiko ihminen muuttua?

Toisaalla olen sanonut myös, että sielunhoito-oppi on juuri muuttumisoppia. On aivan selvää, että ellei ihminen voi muuttua, hän ei voi kypsyä henkisesti eikä hengellisesti, hän ei voi tehdä uusia oivalluksia, hän ei voi herätä introspektioon, itsensä näkemiseen. Hän ei voi myöskään herätä harjoittamaan empatiaa. Hän ei kypsy omaksumaan uusia näkemyksiä. Hän ei pysty havaitsemaan esimerkiksi psykologismin vääriä väitteitä, joita olen tässä esitellyt ja niin edelleen.

On erittäin tuhoisaa, ellei meillä ole varaa olla niin laajasydämisiä, että pystyisimme todellakin myöntämään ihmisille oikeuden muuttua aidosti ja kasvaa kristittyinä, jopa muuttua Kristuksen kaltaiseksi. Jos tämä on mahdotonta, niin silloin Jeesus on valehtelija.

Siis vielä kerran: meidän tulee suhtautua kriittisesti psykologismiin, ja samalla meidän on syytä nähdä, mitä todellinen hengellisyys on ja mitä taas pako spiritualismiin, siis näennäiseen hengellisyyteen. Se pako tapahtuu muuten varsinkin juuri intellektualismin, järjellistämisen välityksellä: ihminen ei uskalla panna itseänsä likoon, hänen tunne-elämänsä ei koskaan vapaudu, koska hän ei koskaan tutustu itseensä. Silloin ei tapahdu mitään. Jos parantaja - lääkäri, teologi tai kuka tahansa - sortuu johonkin näistä yksipuolisuuksista, on aivan selvää, että hän päätyy lopulta kielteisyyteen ja nihilismiin. Hän menettää uskonsa, toivonsa ja myös voimansa. Silloin hänellä ei ole mitään muuta edessä kuin pelkkä synkkä yö ja toivottomuus. Jos taas me annamme parantaa itsemme kokonaisvaltaisesti, niin voimme myös odottaa, että löydämme elämälle tarkoituksen ja koko meidän olemuksemme rupeaa toimimaan, niin kuin oli tarkoituskin. Kokonaan terveelle ihmiselle ei ole pääasia vain ruumiillinen olemassaolo eikä myöskään se, että hän on olemassa tyydyttääkseen ruumiillisia tai sielullista tarpeitaan. Hänellä on velvollisuus - ja hän näkee sen tärkeänä - täyttää toisen ihmisen tarpeet ja johdattaa häntä totuuden, oikeuden ja rakkauden tielle.

3. Psykosomatiikan näköaloja

"Psyyke" tarkoittaa sielua, "soma" on, alunperin kreikkaa ja merkitsee ruumista. Psykosomatiikka on näkemys, jonka mukaan ruumis ja sielu kuuluvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa: kun ihminen sairastuu, hänen sielunelämällään voi olla siihen ratkaiseva osuus. Pitkään ajateltiin, että sairaus on pelkästään somaattinen, siis ruumiillinen, ilmiö: Kun on todettu, mikä sairaus on ja mikä sen aiheuttaja on, silloin voidaan myös aiheuttaja poistaa ja sairas paranee. Katsottiin, että kaikki sairaudet johtuvat bakteereista, viruksista tai muusta tartunnasta tai ulkoisesta väkivallasta.

Psykosomatiikan alkuvaiheita

Psykosomatiikka edellyttää ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista. Psykosomaattisen lääketieteen esiinkasvu merkitsee sitä, että potilaasta tulee ihminen. Häntä oli pidetty persoonattomana hoidon kohteena. Usein hän ei ollut enää edes kokonainen hoidon kohde, vaan hänestä tutkittiin osa, otettiin ehkä koepala, jolloin ihmistä edusti preparaatti. Tämän preparaatin perusteella luultiin voitavan selvittää, mikä ihmistä vaivasi.

Meissä itsessämme voi olla lääke sairauteemme

Huomaamme yhä selvemmin, että kärsimys ja sairaus eivät tule meihin vain ulkoapäin. Ne eivät ole kohtalon iskuja, joita demoniset vallat suuntaavat meihin. Ne eivät siis ole rangaistuksia - paitsi siitä kannalta katsottuina, että me itse rankaisemme itseämme, koska meillä ei ole tarpeeksi tietoa emmekä myöskään pysty hillitsemään itsepäisyyttämme. Syyt ovat meissä, ja niin on usein myös lääke sairauteemme. Kun tämän tiedämme, emme enää ajattele, että sairaus johtuu siitä, että meihin, meidän soluihimme, on tarttunut jotakin, mikä täytyy leikata tai polttaa pois. Sairaus ei ole mitään sellaista, mikä tulee vain ulkoapäin. Emme voi suojautua sitä vastaan, vaan meidän täytyy muuttua sisäisesti. Sielunhoitajana tietysti ajattelen, että eivät vain sielulliset reaktiot, vaan myös hengelliset reaktiot - nehän kaikki kuuluvat tavallaan samaan ryhmään - vaikuta solutasolle saakka. Siitä syystä yhdyn täysin Rebecca Beardin ajatukseen, että tässä onkin silta, joka johtaa myös sairauden hengelliseen ymmärtämiseen ja samalla myös parantamiseen.

Potilas itse tietää

On aivan ilmeistä, että se henkilö, joka kaikkein parhaiten tuntee sairaan sisäisiä reaktioita ja tietää, missä tunnetilassa tai missä mielentilassa hän on, on sairas itse. Ei kukaan muu pysty kertomaan sitä hänelle yhtä tarkasti ja yhtä selvästi. Tämä taas merkitsee sitä, että psykosomaattisessa lääketieteessä potilas otetaan täydestä. Hänestä tulee lääkärin työtoveri. Se puolestaan merkitsee minun kokemukseni mukaan samalla parannuksen teon tielle lähtemistä. Siitä saattaa tosin olla seurauksena, että monet eivät haluakaan parantua, koska joutuisivat nöyryyttävällä tavalla tutustumaan omaan itseensä ja omiin reaktioihinsa. Sellaiseen ihminen ei oikeastaan mielellään suostu.

Elämän kriisiaikojen tarkoitus

Se on tietysti vaikeaa, sillä herääminen - olipa kyse millaisesta heräämisestä tahansa - merkitsee jonkinlaista elämänmurrosta. Se taas tuottaa meille aina tiettyä tuskaa ja myös työtä, vaivaa ja pelkoa, jopa ahdistustakin.

Vaikeinta se on silloin, kun ei ole opastajaa, sellaista myönteistä, lämmintä auktoriteettia, johon turvautua. Silloinhan heräämisen aika synnyttää aivan tavatonta levottomuutta ja etsiskelyä: kriisiin joutunut ihminen luulee, että maailmassa ei kukaan toinen ole ollut tällä tavalla eksyksissä ja pimeydessä ja vaikeuksissa. Hän ei uskalla ehkä puhua kenellekään ahdistuksestaan ja kysymyksistään, koska hän pelkää, että hän saattaa tulla leimatuksi. Ja niin kierre jatkuu. Aivan samoja tunnelmia me joudumme kokemaan kaikissa elämän kriisivaiheissa. Ja siitä syystä voidaan myös sanoa, että kriisi on eräässä mielessä Jumalan aikaa.

On aivan selvää, että jos me pystymme näkemään, että kriisin tarkoitus on johdattaa meidät syvempään elämän tarkoituksen kokemiseen, olemme jo turvassa. Sitä paitsi ilman näitä kriisejä ei elämässä tapahdu mitään kypsymistä. Jollemme koskaan herää näkemään vikojamme, virheitämme tai syntejämme, meistä ei koskaan tule henkisesti eikä hengellisesti kypsiä. Jos ihminen pysyy omassa täydellisyydessään ja viattomuudessaan - toisin sanoen luulee olevansa sellainen - häntä ei kukaan jaksaa sietää enää. Hän on omahyväinen ja, jos käytämme termiä, omavanhurskas. Hän ei jaksa kuunnella muuta ihmistä ja vielä vähemmän ymmärtää ja auttaa toista. Pahinta on, ettei hän pysty myöskään auttamaan itseään, koska ei suostu siihen paranemisprosessiin, joka olisi juuri hänelle täysin välttämätön.

Potilaasta tulee lääkärin työtoveri

Torsten Sjövall on sanonut, että meidän täytyy näiden uusien tutkimustulosten valossa ymmärtää, että myös sairauden käsitettä on tarkistettava. Kun niin teemme, meidän on syytä ottaa huomioon, että ihminen on aivan ainutlaatuinen olento ja hänellä on kiistaton erikoisasema koko luonnonjärjestelmässä. Siihen meidän tulee kiinnittää huomiota ja myös kunnioittaa sitä. Käytännössä tämä merkitsee, että me otamme huomioon ihmisen omat teot ja aikaansaannokset ja sen, miten ne vuorostaan vaikuttavat taas luontoon. Sairaudesta puhuessaan Sjövall toteaa, että sairaus on hyvin monitahoinen ja sen puhkeamiseen vaikuttavat erittäin monet syyt. Hän korostaa varsinkin sitä, että tässä ovat kysymyksessä asiat, joista luonnontieteessä ei haluta ollenkaan tietää: nimittäin sairaan käsitys omasta itsestään ja hänen maailmastaan, jotka ovat toisinaan ratkaisevia sairauden synnylle ja poikkeuksetta vaikuttavat sen kehityksen kulkuun.

Tämä on hyvin tärkeä sanonta: "Sairaan oma käsitys itsestään ja maailmastaan." Miten hän kokee oman itsensä ja maailmansa? Jos tämä kerran vaikuttaa ratkaisevasti sairauden syntyyn ja kehitykseen, tiedämme, että esimerkiksi sairaalasielunhoitajalla on valtavat mahdollisuudet auttaa potilaitaan. Jos ihmistä hoidetaan sielunhoidollisesti oikealla tavalla, hänen suhtautumisensa omaan itseensä muuttuu hyvin radikaalisti. Tärkeintä on, että hän oppii hyväksymään itsensä, sairautensa ja kärsimyksensä eli saavuttaa tietyn levollisuuden. Ja kun hän on levollinen, hän myös voi avautua vastaanottamaan apua taholta, josta hän ei sitä aikaisemmin ehkä ole odottanutkaan. Sjövall jatkaa, että potilas on siis paljon aktiivisempi sairauteensa nähden ja vaikuttaa siihen enemmän kuin pelkkää luonnontieteellistä näkemystapaa sovellettaessa. Nyt palaamme ihmisen vastuuseen. Mikä on ihmisen vastuu omasta parantumisestaan? Ensinnäkin hänen täytyy ymmärtää, että hänen omat tekonsa ja omat kannanottonsa, yleensä hänen oma roolinsa, tulevat vaikuttamaan koko kehityksen kulkuun, joko paranemiseen tai kuolemaan. Mutta silloin hän ei enää ole lääkärin tai terapeutin edessä pelkkä rikkinäinen koneisto, joksi luonnontiede oli hänet tehnyt, vaan hän muuttuu lääkärin työtoveriksi ja hänen kanssaan samanarvoiseksi ihmiseksi. Sairaan omat tiedot itsestään, oman elämänsä kulusta ja kaikista olosuhteista ovat ensiluokkaisen tärkeitä. Vanha lääketiedehän ei tajunnut, että sairaudessa on koko ihmisen elämäkerta jossain mielessä aina mukana vaikuttamassa monella tavalla.

Vastoin lääketieteen ennusteita

Ja nyt: miksi sitten käy näin, että vastoin kaikkia lääketieteellisiä ennusteita Äiti Teresa ja hänen joukkonsa saa puolet toivottomasti sairaista ihmisistä toipumaan?

Eihän Äiti Teresa tietenkään ole lääkäri siinä mielessä, että hän tietäisi kaiken, mitä lääkärin koulutuksen saaneet tietävät. Ei hän luultavasti myöskään ole saanut psykologista koulutusta, mutta hänellä on jotain muuta: hänellä on vapautettu omatunto ja empaattinen vaisto, joka ohjaa häntä toimimaan oikein. Tulosta ei ole tarvinnut odottaa. Puolet sairaista toipuu. Tämä on huikea määrä, kun ajattelee, että nämä ihmiset olivat olleet jo kauan tavallisen lääkinnän ulottumattomissa. Näin Jumala toimii, jos hän saa toimia nöyrän ihmisen välityksellä.

Varoituksen sana

Ja sitten pieni varoitusmerkki tien viereen: Kun meille valkenee tosiasia, että sairaudet ovat suurelta osalta psykosomaattisia eli että niillä on useimmiten psyykkinen tausta, silloin käy helposti niin, että me rupeamme diagnosoimaan lähimmäisiämme. Vaara on erityisen suuri, jos olemme lukeneet vähän psykologiaa.

Hyvä lukijani, älä lähde diagnosoimaan ketään paitsi omaa itseäsi. Äläkä ole silloin liian viisas. Hiljenny sen sijaan Jumalan eteen, anna hänen paljastaa sairautesi tai vaivojesi kaikki syyt ja johdattaa itseäsi sekä parannukseen että paranemiseen. Olen hyvin vakavissani , kun annan tämän neuvon.

Ihmeparantumisista ja ihmeparantajista

Sitten muutama sana ihmeparantumisista ja ihmeparantajista. Koska maailmassa on erittäin paljon sairautta, tuskaa, kipua ja toivottomuutta, on lohdullista ajatella, että Jeesus todella paransi sairaita. Hänen työnsä ei rajoittunut pelkästään hengelliselle alueelle. Hän ei tyytynyt vain julistamaan syntejä anteeksi.

On hyvin kummallista, että esimerkiksi juuri Jeesuksen parantamistyö on miltei kokonaan unohtunut pois saarnoista ja julistuksesta.

Ensin ihminen tuntee vähän vaivautuvansa ja sitten kun sama tilanne jatkuu, vaiva muuttuu vähitellen somaattiseksi, ruumiilliseksi sairaudeksi. On hyvin paljon niitä ihmisiä, jotka muuntavat sielullisen tuskansa ruumiilliseksi sairaudeksi.

Kun ihmiset tulevat esimerkiksi parantamiskokoukseen, monet haluavat päästä irti ruumiillisesta vaivastaan ja kivuistaan, mutta he eivät halua tai edes osaa ajatella sitä terveyttä, joka koskee myös heidän sieluaan ja henkeään. He eivät siis etsi psyykkistä vapautumista. Vielä vähemmän he haluavat hengen uudistusta, puhumattakaan siitä, että haluaisivat tulla täytetyksi Pyhällä hengellä ja rakkaudella, palvelevalla rakkaudella. Jos asennoidumme näin, me itse asiassa alistamme Jumalan juoksupojaksemme, jonka pitäisi aina tarpeen vaatiessa tulla esille ja suorittaa meille ihme, jotta meillä olisi hyvä olla. Me olemme käskijöitä ja Jumala meidän käskyläisemme. Siihen hän ei kuitenkaan alistu eikä suostu.

Toisin sanoen: Meillä on paljon sellaista sairautta, joka on syntynyt edellä kuvaamallani tavalla. Olen varma siitä, että Jumala kyllä haluaa olla kanssamme ja auttaa meitä, mutta hän haluaa ensin paljastaa sairauden syyt. Hän haluaa ensin saada meidät näkemään mistä on kysymys,

On aivan selvää, että jos ihminen saa vaikkapa rukouksessa niin syvän lohdutuksen, että hän toipuu surustaan, hän voi myös toipua taudistaan. Ja se voi tapahtua aivan silmänräpäyksessä. Tämä näyttää ihmeeltä, mutta se ei ole ihme sen enempää kuin muukaan parantuminen. Kääntäen voisi myös sanoa, että tämä on yhtä suuri ihme kuin paraneminen aina on. Olen sitä mieltä, että meidän olisi nähtävä kaikessa parantumisessa Jumalan toiminta. Tämä on erittäin tärkeätä.

Mikä on ihme?

Pelkään, että tällaista väärää tulkintaa on erittäin paljon. Jumalan parantamistyöksi tunnustetaan vain se, missä tapahtuu aivan silmiinpistävä näkyvän vamman paraneminen, esimerkiksi halvaantumisen paraneminen, tai missä luunmurtuma tulee eheäksi silmänräpäyksessä. Mitään muuta paranemista ei katsota Jumalan työksi. Mutta näin ajatellessamme supistamme Jumalan työtä ja myöskin Jumalan valtakuntaa. Näkemyksemme on liian ahdas. Meidän täytyy nähdä, että Jumalan valtakunnassa tapahtuu parantumisia monella tavalla. Ennen kaikkea on tärkeätä, että me rohkenemme lukea itsemme kuuluviksi Jumalan kansaan, josta hän haluaa pitää huolta, mutta emme määrää hänelle, miten hänen pitää kantaa huolta juuri meistä. Toiseksi emme määrää myöskään, että hänen pitää kunnioittaa laiskuuttamme. Emme ehkä halua tutustua omaan tilanteeseemme sellaisena kuin se on. Emme ehkä halua nähdä unta, joka paljastaa meille kateutemme tai vihamme tai muun väärän asenteemme. Emme halua sitä tai tätä, ja silloin olemme väärällä tiellä. Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikissa tapauksissa sairauden takana on aina jotakin tällaista - juuri siitä näkemyksestähän olen varoittanut. En väitä, että sairaus johtuu aina vääristä asenteista, mutta myös se mahdollisuus on otettava aivan nöyrästi lukuun. Lisäksi meidän on syytä muistaa hyvin tärkeä asia varsinkin lähimmäisen sairautta ajatellessamme: Moni joutuu kärsimään suoranaisena sijaiskärsijänä. On paljon sairauksia, jotka toiset ovat aiheuttaneet. Maailmassa on paljon kärsimystä, jota rakkaudettomat ihmiset saavat aikaan. Sitä paitsi epäkypsät vanhemmat aiheuttavat hyvin paljon kärsimyksiä lapsilleen, joita he eivät ymmärrä.

4. Seurakunta ja terveys

Parantavasta esirukouksesta

Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn: "Parantakaa sairaita, puhdistakaa pitaalisia" ja niin edelleen. Tässä näkyy ilmiö, joka minusta on hyvin valitettava: seurakunnassa langetaan helposti erääseen harhaoppiin aivan huomaamatta. Se on doketismi, ja sen mukaan Jeesus ei olekaan kärsinyt todellisena ihmisenä, vaan hän eli vain näennäisesti ihmisen elämää. Tämä oppi on syöpynyt hirvittävän syvälle - mutta ei teoriassa, vaan käytännössä. Paavali sanoo, että meidän pitää pyhittää koko ihminen - sielu, ruumis ja henki - mutta meiltä jäävät sielu ja ruumis helposti syrjään. Vain henki muistetaan. Sielua ja ruumista emme ajattele, vaikka kaikki kolme ovat hyvin tärkeät. Ne kaikki on siis seurakunnassakin otettava huomioon. Eräässä mielessä voidaan jopa sanoa, että meidän hengellisyytemme mitta on se, mitä se vaikuttaa todelliseen elämäämme ja ruumiiseemme - ja lisäksi: mitä se vaikuttaa meidän ihmissuhteisiimme. Ensimmäinen asia, jota minä seurakunnalta odottaisin, on se, että uskallettaisiin taas julistaa täyttä evankeliumia.

"Jos voisin puristaa itsestäni sellaista ihmeitä tekevää uskoa, niin silloin kai paranemisiakin tapahtuisi." Tässä on aivan väärä näkemys uskosta: ikään kuin se olisi jokin voima, joka lähtee meistä ja joka sitten siirtää vuoria. Usko on yksinkertaisesti sitä, että minä tulen Jeesuksen luo. Jokainen ihminen, joka kääntyy hänen puoleensa pyytäen apua, uskoo. Tämä asia on näin yksinkertainen. Kun Jeesus siis sanoo : "Sallikaa lasten tulla minun tyköni", hän tarkoittaa sitä , että lapset voivat tulla hänen tykönsä, että lapset voivat uskoa häneen. He voivat luottaa häneen. Minä menisin vielä pidemmälle ja sanoisin, että lapset voivat kokea hänen sylissään, että hän on hyvä, että on hyvä istua ja olla. Toivon muuten, että kaikki lapset saisivat kokea kotonaan saman asian: sylissä saa olla turvallisesti, ja siinä saa olla rakastettuna. Ja tätä meidän pitäisi myös seurakunnassa opettaa.

Ennen kaikkea olisi siis tärkeää, että näkemyksemme laajentuisi ja että me sisällyttäisimme koko ihmiselämän kaikkine ongelmineen, ristiriitoineen ja hankaluuksineen seurakunnan elämään, johon me sitten pyydämme Jumalan siunausta, johdatusta ja voimaa. Jotkut kysyvät: "Jos en pysty rukoilemaan oikein, jos en osaa käyttää oikeita sanoja enkä ymmärrä tätä asiaa oikein, ei kai Jumala silloin halua parantaa minua?" Mutta "oikeat sanat" ovat sivuasia ja tällainen kysely ihmisen neuroosia, josta Jumala haluaa hänet parantaa.

Puhumisesta muuten: tuntuu siltä, että Raamattu todellakin edellyttää, että me puhumme. Siis ei pelkkä ajatus sinänsä aina riitä, vaan meidän tulee myös muovata ajatuksemme sanoiksi, mieluummin niin, että joku toinen vielä sen kuulee. Tähänhän perustuu myös sielunhoidollinen keskustelu ja sen merkitys, sillä vasta dialogissa, keskustelussa, todellisuus tuntuu todellisuudelta. Siinä tapahtuu jotain jopa meidän soluissamme. Ja tästä syystä vietämme seurakunnassa myös esimerkiksi ehtoollista, jossa vain emme puhu viinistä ja leivästä, vaan todella nautimme ne. Haluan vielä lisätä, että ehtoollisen ja syntien anteeksiantamuksen yhteydessä pitäisi myös korostaa sitä, että Kristuksen haavojen kautta me olemme kerta kaikkiaan parannetut (Jes. 53:5; 1 Piet. 2:24).

Seurakuntayhteydestä

Jotkut ehkä kysyvät nyt: "Kun minä en ole parantunut, mikä minussa on vikana? Mikä väärä asenne minulla on? Mistä tiedän, onko minussa kateutta, ylpeyttä tai torjuttua vihaa, joka estää minua saamasta rukousvastausta?"

On mahdollista, että nämä asiat tai jokin niistä voi olla sairautesi taustana. En kiellä sitä mahdollisuutta. Sinun ei kuitenkaan tarvitse kysellä tätä tuskaisesti. Kyllä Jumala sen ilmaisee sinulle, kun odotat avoimin mielin. Seurakunnan julistuksessa ja seurakunnan yhteydessä tällaiset vaikeudet paljastuisivat paljon helpommin kuin yksinäisyydessä. kun vain siellä harjoittaisimme todellista yhteyttä.

Siitä syystä meidän pitäisi aina kysyä, onko meidän seurakuntamme todellakin parantava miljöö. Voiko siellä tapahtua parantumista? Jos seurakunnassa on puolueriitoja ja työntekijöiden keskinäistä kilpailua, jossa kukin yrittää kahmia itselleen parhaimman kuulijakunnan ja olla menestyvin työntekijä, ei parantumista voi tapahtua, koska kaikki ovat repimässä. Me tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta, niin että me opimme todella käytännössä rakastamaan ja arvostamaan toinen toistamme ja tekemään yhteistyötä. Ja sen me oppisimme, jos näkisimme jokainen omalta osaltamme, että juuri minut on kutsuttu parantamaan ja rakentamaan.

Parantuneet ja ne, jotka eivät ole parantuneet

On myös aivan selvää, että jos ryhdytään rukoilemaan tällä tavalla, ihmiset paranevat. Eivät kaikki, mutta seurakunnassa tapahtuu paranemista. Jos me kokoontuisimme tällä tavoin rukoilemaan ja kantamaan toinen toisemme taakkaa, olisi täysin mahdotonta, ettei mitään tapahtuisi. Tämä sanottakoon rohkaisuksi kaikille niille, jotka eivät ole uskaltaneet vielä ryhtyä työhön.

Lisäksi varotuksen sana: Kun seurakunnassa sitten tapahtuu parantumista, parantuneita ei saa ruveta palvomaan tai nostamaan korokkeelle. On kokonaan hylättävä sellainen asenne, että katsokaa miten paljon uskoa meillä oli. Helposti päädytään myös siihen, että osoitetaan sormella niitä, jotka eivät parantuneet.

Jos seurakunta olisi todella kypsä kristillinen seurakunta, siellä tiedettäisiin, että meidän tulee eniten rakastaa juuri niitä, jotka vielä kärsivät.

Jumalakuvasta

Lisäksi vielä yksi asia, jota meidän tulee korostaa puhuessamme seurakunnasta ja terveydestä: Millainen on Jumala, jota me julistamme? Olen huomannut keskustellessani sairaiden ihmisten kanssa ja varsinkin sellaisten, jotka somatisoivat eli muuttavat ristiriitansa ruumiillisiksi sairauksiksi, että heidän jumalakuvansa on erittäin julma ja ristiriitainen. He näkevät Jumalan rankaisijana, ukkosen jylinässä puhuvana Siinain vuorijumalana. Mutta tällainen ei ole Jeesuksen Kristuksen Isä.

Vaikka kristinusko onkin julistanut pitkään rakkauden Jumalaa, rakastavaa Jumalaa, yhä vain ihmiset yrittävät jatkuvasti sovittaa häntä omilla teoillaan ja saavutuksiltaan eivätkä uskalla heittäytyä kokonaan armon varaan rakastavan Jumalan käsivarsiin.

Armolahjoista

Voi käydä niinkin, että kilpaillaan jopa siitä, kenellä on enemmän armolahjoja. Mutta tähän tarkoitukseen Pyhä Henki ei koskaan ole niitä jakanut missään tapauksessa. Hän ei anna armolahjojaan sitä varten, että ihminen saisi niistä kunniaa tai voisi ajaa niiden avulla omia etujaan. Armolahjat annetaan sitä varten, että nöyrä ihminen voi niiden välityksellä kirkastaa Jeesusta. Ja siitä syystä armolahjoja ei ole ensi sijassa tarkoitettu yksityisen ihmisen käyttöön silloinkaan, kun hänellä olisi hyvät mahdollisuudet käyttää niitä enemmän kuin joku toinen. Armolahjat on annettu nimenomaan seurakunnalle.

Lisäksi armolahjojen käyttö edellyttää rakkautta. Rakkaus ei saisi olla seurakunnassa kaunis sana, vaan sen tulisi liittyä sekä armolahjojen käyttöön että koko seurakunnan työhön. Siihen pitäisi myös ohjata seurakunnassa sekä opetuksessa että työntekijöiden esimerkin avulla.

Luottamuksesta

Rakkauteen kuuluu muun muassa todellisen luottamuksen ilmapiirin luominen. Se on tämän hetken kipeitä kysymyksiä. Onko ihmisen yleensä mahdollista, turvallista luottaa toiseen ihmiseen?

Asiahan on niin, että luottamuksemme on horjunut monessa suhteessa. Politiikan piirissä tämä näkyy ehkä selvimmin.

Jospa me auttajat ja sielunhoitajat oppisimme toimimaan niin kuin Jumala toimi, ihmisen hädästä käsin, jospa me oppisimme todellakin eläytymään siihen niin, että olisimme valmiit kantamaan sitä! Meidän tulisi nähdä asiat Äiti Teresan tavoin. Jospa oppisimme myös luottamaan Jumalaan ja siihen, että hän todella haluaa sekä pelastaa meidät että myös antaa pelastuksen mukana meille sekä Pyhän Hengen lahjat että parantumiset! Silloin olisimme uuden tilanteen edessä. Alkaisimme myös nähdä, että ihminen tarvitsee apua kaikkein syvimpään hätäänsä, joka lienee siinä, että hänessä on aina enemmän tai vähemmän vainoharhaisuutta. Aina hän pelkkää, että joku käyttää häntä hyväkseen, että häntä vedetään nenästä, häntä petetään jollakin tavalla, hänen kustannuksella halutaan hyötyä, mutta ei haluta olla olemassa vain häntä varten. Evankeliumin sanoman valtavuus on ehkä juuri siinä, että Jumala todella rakasti maailmaa niin paljon, että hän päätti olla ihmistä varten, tulla ihmisten luokse. Hän tuli luomaan turvallisuutta ja luottamusta. Tässä on aivan valtava haaste koko kirkolle ja kaikille kirkkokunnille: ellemme pysty puhumaan totuutta rakkaudessa, niin että luottamuksen ilmapiiri voi sekä syntyä että kasvaa, niin turhaa meidän työmme on. Ellei synny luottamusta, ei tapahdu paranemistakaan.

5. Seurakunta parantavana yhteisönä

Seurakunta on yhteyden paikka

Ensinnäkin se on paikka, johon kokoonnutaan, eli siis yhteyden paikka. Lisäksi se on paikka, jossa saan olla tarvitsematta puolustautua. Ainakin sen pitäisi olla, sillä onhan siellä, juuri seurakunnan keskuudessa, suuri lääkäri ja suuri anteeksiantaja, Kristus. Se taas merkitsee, että on yksi paikka maailmassa, jossa ei tarvitse olla täydellinen eikä esittää mitään roolia, koska Kristus tietää ja itse tiedän, että olen syntinen ja heikko ja vajavainen. Jos sellaista seurakuntaa ei ole vielä olemassa, niin olkoon tämä meillä ihanteena, johon pyrimme. Seurakunta on myös paikka, jossa tunnen eniten luottamusta jokaiseen ihmiseen ; siellä paranoidisuus on puutteellisuudestamme huolimatta ainakin vähentynyt minimiin.

Paikka, jossa sinua tarvitaan

Seurakunta on paikka, jossa sinua tarvitaan.

Mangs sanoi, että jos Herra kerran tarvitsee aasia, niin kyllä hän tarvitsee minuakin.

Jos siis kerran aasia tarvitaan, niin myös sinua ja minua tarvitaan! Tämä tuo mielekkyyttä elämäämme.

Vapauttavan anteeksiantamuksen paikka

Edelleen seurakunta on paikka, jonne moralismi ja toisen tuomitseminen ei kuulu. Nyt tulemmekin arkaan kohtaan. Tässä lienee asia, jossa meillä on vielä paljon tehtävää, sillä lakihenkisyys ja moralismi kukoistavat hyvin usein monessa seurakunnassa. Meillä on juuri kipeä tarve saada viipyä Jeesuksen jalkojen juuressa oppimassa armahtavaisuutta ja toisen ymmärtämistä, empatiaa. Hän antaa meille kyvyn asettaa hartiamme toisen taakan alle sen sijaan, että ryhtyisimme tiukasti vaatimaan lähimmäiseltämme jotakin, mikä hänen mielestämme tulisi täyttää. Jeesukselta opimme senkin, ettemme rupea tuomitsemaan, jos tuo toinen ei yllä meidän vaatimuksiimme.

Seurakunta on ainoa paikka maailmassa, jossa näitä asenteita edes yritetään opettaa, sillä juuri seurakunnassa saadaan kokea anteeksiantamusta. Olemme nyt aivan keskeisimmässä asiassa. Tämä on sanomattoman tärkeä. Anteeksiantamus ei ole vain sitä, että vedetään viiva menneen yli, että se unohdetaan. Ei anteeksiantamus ole sitä. Se on enemmän. Ruotsin kielessä käytetään sanaa "upprättelse", joka merkitsee entiseen asemaan asettamista ja entisten oikeuksien palauttamista. Mutta siihen sisältyy muutakin, lähinnä nöyrän itseluottamuksen palauttaminen.

Korostan usein sitä, ettei evankeliumin ensimmäinen tehtävä ole vapauttaa meitä syyllisyydestä, vaan vapauttaa meidät syyllisyyden kokemiseen, sen todelliseen kokemiseen. Sillä vain se, mikä on todella koettu synniksi, voidaan myös todella kokea anteeksi annetuksi. Seurakunta on paikka, jossa koemme tämän.

Paikka, jossa meidät hyväksytään

Juuri seurakunnan tulisi olla paikka, missä meidät hyväksytään, mistä meitä ei suljeta pois. Ikävä kyllä seurakunnassa on silti piirejä, joissa tuo poissulkemismekanismi toimii oikein tehokkaasti. Siellä kokoontuu ryhmä, ompeluseura, raamattupiiri tai mikä tahansa, mutta ryhmään on ulkopuolisen vaikea päästä. Mielellämme me kyllä kutsumme sinne lisää ihmisiä, mutta me emme ole oppineet vielä ottamaan heitä vastaan ja jäsentämään heitä ryhmään mukaan niin, että he kokisivat olevansa tervetulleita. Heidän tulisi tuntea, että he ovat myös täysarvoisia, täysin hyväksyttyjä piirin jäseniä alusta alkaen. Tätä meidän on syytä harjoitella. Kuitenkin saamme kiittää Jumalaa siitä, että juuri nämä ryhmät seurakunnassa toimivat ja että meillä on mahdollisuus kokea niissä sitä elävää inhimillistä ja kristillistä yhteyttä, jota me niin kaipaamme ja jota ilman me aina sairastumme. Kun meiltä puuttuu yhteys toisiimme ja Jumalaan, koemme itsemme kokonaan ulos sysätyiksi ja syrjityiksi.

Seurakunta on osa Kristuksen ruumista ja silloin minä seurakunnan yhteydessä olen samalla solu Kristuksen ruumiissa. On erittäin tärkeää, että voisin kokea sen ihanuuden, että saan olla osa hänen ruumiistaan, jolloin hänen verensä kiertää myös minun kauttani. Silloin osaisin myös eläytyä tähän tosiasiaan aivan uudella tavalla. Meidän on myös syytä muistaa, että meistä ei saa kehittyä Kristuksen ruumiin syöpäsoluja, jotka rupeamme elämään omaa elämäämme usein kovastikin kriittisinä ja tapamme sen todellisen Kristuksen ruumiin. On olennaisen tärkeää, että opimme kulkemaan nöyrästi ja näkemään kokonaisuuden eli sen, että olemme osa suurta, ihmeellistä Jumalan salaisuutta, Kristuksen ruumista, joka toimii maan päällä. Kun tämän oivallamme, elämämme tulee erittäin mielekkääksi.

6. Ihmissuhteet ja terveys

Kukaan ihminen ei kehity ihmiseksi muista erillään. Olemme kaikki riippuvaisia siitä, että meillä on suhteita muihin ihmisiin ja tämän kautta myös Jumalaan. Joku haluaisi sanoa asian päinvastoin: että meillä tulisi ensin olla oikea suhde Jumalaan ja sitten sen kautta ihmisiin. Sanottakoon näinkin. On vain pidettävä mielessä yksi tärkeä asia: Jumala-suhde ei toimi, ellei se todellakin toimi ihmissuhteissa. On monia ihmisiä, jotka pitävät itseään hurskaina uskovina, mutta samalla niin hienoina, että he eivät halua olla missään tekemisissä itseään "huonompien" ihmisten kanssa, vaan eristäytyvät omaksi kastikseen, ehkä juuri uskonnon verukkeella. Tämä on yksi eristäytymistauti.

Kulttuuriympäristö

Totean siis, että kehitymme ihmisiksi vain ihmisten joukossa. Voidaan myös sanoa, että riippuu siitä kulttuuripiiristä, jossa elämme, millaisia ihmisiä meistä tulee. Aniharvat ihmiset pystyvät näkemään oman kulttuurinsa nurjia puolia ja kehittymään sen ohi, sen läpi. Ne, jotka pystyvät, saavat usein maksaa siitä kovan hinnan.

Muutenkin asia on niin, että jos joku poikkeaa liikaa yleisestä kulttuurimallista tai ympäristöstään, hän ei ole oikein hyväksytty. Tämänhän me tiedämme, ikävä kyllä, myös uskonnollisista yhdyskunnista: sinun pitää puhua sitä kaanaankieltä, vieläpä sitä kaanaan murretta, joka tässä yhdyskunnassa on tunnustettu ainoaksi oikeaksi, jotta sinua pidettäisiin edes kristittynäkään. Tällaisia rappioilmiöitä huomaamme ympärillämme joka paikassa. Ihmissuhteiden kenttä on vaikea ja vaarallinen.

Lapsi ja hänen ihmissuhteensa

Nyt tiedetään, että kun lapsi syntyy, hänellä on jo oma historiansa takanaan: se miljöö, jossa hän kehittyy, on joko myönteinen äiti tai kielteinen äiti. Lapsi voi olla alusta alkaen joko vihattu tai rakastettu. Kun tiedämme nyt, että psyykkiset reaktiot ulottuvat aina solutasolle saakka ja että solutaso käsittää myös sikiön, meille ehkä avautuu aivan uusi näköala. Äidin onnellisuus, harmonisuus, tasapainoisuus tai hänen tasapainottomuutensa, hänen ahdistuksensa, tuskaisuutensa, kaikki vaikuttaa siihen kehittyvään elämään, jota hän kantaa kohdussaan. Lapsella on siis syntyessään joko myönteinen tai kielteinen kehitys takanaan. Niin hätkähdyttävää kuin tämä onkin, se lienee kuitenkin totuus.

Sitten lapsi syntyy. Silloin hänelle on kaikkein tärkein ihminen hänen -äitinsä. Äidin asennoituminen lapseen riippuu taas hyvin suuressa määrin siitä, mikä hänen suhteensa aviopuolisoon on, mikä on sen kodin henki.

Ymmärrämme siis nyt, että lapsella voi olla koti, jossa äidin olemus heijastaa lämmintä Jumalaa ja luo perustan lämpimälle Jumala-suhteelle, tai sitten lapsi joutuu kasvamaan jatkuvasti ikään kuin riiston alaisena. Toisin sanoen lapsella joko on äiti tai ei ole. Joko äiti on läsnä tai ei ole. Kokemus osoittaa, että kaikki lapset eivät ole yhtä herkkiä äidittömyyden vaikutuksille. Jotkut kokevat ne niin raskaina, että ne jättävät hirvittävät jäljet heidän koko elämäänsä. Jotkut selviävät paremmin. Mutta näissä asioissa on aina omat riskinsä, ja aina syntyy jonkinlaisia vammoja.

Mikä sitten on isän merkitys lapselle? Pienelle lapselle hänen pitäisi ennen kaikkea merkitä turvaa.

Lapsuuden ihmissuhteiden vaikutus sairauteen

Meillä Suomessahan on ollut vanhastaan erittäin autoritaarinen kasvatus, joka on merkinnyt suuressa määrin sitä, että lapsi ei ole oikeastaan saanut olla olemassa. Lapsen oikeuksista ei ole ollut puhettakaan. Lapsi on ollut hyvä, kun sitä ei ole tarvinnut huomata, kun se ei ole häirinnyt. Mutta tämähän on perhe-elämän irvikuva. Kun kerran perhe on perustettu, sen pitäisi myös perheenä elää.

Kun ihminen joutuu pakosta naimisiin, siitä harvoin kehittyy meidän kulttuurissamme normaali avioliitto. Puolisot eivät pysty, olemaan avoimia toisilleen ja siitä syntyy epäluuloa ja lopulta kuilu heidän välilleen. Tämä vaikuttaa lapsiin hyvin voimakkaasti, esimerkiksi sillä tavalla, että jompikumpi vanhemmista ei kelpaa lapselle samaistumiskohteeksi.

Olen huomannut hoitaessani miespuolisia homoseksuaaleja, että yksi syy heidän taipumukseensa on se, että heillä ei aikoinaan ole ollut isähahmoa, johon samaistua. He eivät ole saaneet apua oman sukupuolensa ja sen minuuden löytämiseen, joka olisi vapauttanut heidät.

Miten sitten vaikuttaa lapsiin perhe, joka on jakautunut kahtia? Poika ja äiti muodostavat yhden puolueen ja tytär ja isä toisen. Näin halveksitaan toinen toistaan. Äiti halveksia isää ja siirtää ehkä poikaan tunteita, joita ei olisi lupa siirtää häneen. Poika joutuu sen vuoksi äitisidonnaisuuteen, jonka tuloksena voi olla mielenterveyden häiriöitä tai muita vaikeuksia. Tiedän liikkuvana nyt hyvin aralla alueella, jossa meidän on opittava kerta kaikkiaan kuuntelemaan ja rakastamaan toisiamme eli siis solmimaan todellisia ihmissuhteita.

Kun puhun näistä asioista, moni äiti tai isä kokee, että hän on ollut huono kasvattaja eikä ole pystynyt rakastamaan lastaan tai antamaan tälle mitä olisi pitänyt. Nyt hän näkee seuraukset lapsessaan. Tarkoitukseni ei ole ajaa vanhempia syyllisyyteen eikä toivottomuuteen, vaan auttaa heitä vapauteen. Meidän jokaisen on nähtävä totuus, sillä totuus tekee vapaaksi, kuten Jeesus sanoi. Jos meillä on elävä usko Jumalaan, me uskomme myös, että hän todella pystyy parantamaan tämänkin laatuisia sairauksia. Tosiasia kuitenkin on, että hän harvoin parantaa niitä silloin, kun me nukumme tai emme ollenkaan tajua edes tarvitsevamme apua. Hän parantaa ne sillä tavalla. että hän avaa silmämme ja että Pyhä Henki selvittää meille omaa tilannettamme. Hän ei myöskään jätä meitä siihen kurjuuteen, jonka oman vajavuutemme näkeminen aiheuttaa, vaan hän haluaa juuri avaamalla silmämme auttaa meidät kulkemaan tämän kriisin läpi niin, että me kypsymme ja opimme uusia asenteita. Kun olemme kulkeneet kriisin läpi, tunnemme useimmiten, ehkä aina, ihmeellistä iloa siitä, että tämä kriisi tuli ja että Jumala auttoi meitä ja paljasti elämämme valheet tai vääristymät. Silloin saimme armon, todellisen armon, ehkä ensimmäistä kertaa elämässämme. Niin kauan kuin omat virheemme eivät paljastuneet meille, emme armoa tarvinneetkaan. Emme tarvinneet Jumalaakaan.

Vanha viisaus sanoo, että Jumalan tunteminen tapahtuu aina itsensä tuntemisen kautta.

Vaikeat kokemukset elämän käyttövoimana

Tosiasia lienee, että jokaisen ihmisen elämässä on ollut vaiheita, jolloin häntä on kohdeltu kylmästi ja väärin. Olemme kaikki joutuneet kärsimään, olemme ehkä saaneet siitä vaurioitakin. Jotkut heittäytyvät kokemansa vääryyden uhreiksi. "Kun minulla on ollut tällainen lapsuus, kun minua on kasvatettu ja kohdeltu aivan väärin, kun olen saanut kokea epäoikeudenmukaisuutta ja kun ja kun, niin minulta ei sitten enää voi odottaa mitään myönteistä. Voin linnoittautua omaan katkeruuteeni elämäni loppuun asti ja voin vaatia kaikki muut tilille siitä, että he ovat kohdelleet minua väärin." Näin kiusaaja tulee luoksemme, mutta silloin emme ole ollenkaan ymmärtäneet, mitä sovitus merkitsee. Jos jollakin olisi ollut oikeus olla katkera siitä, että joutui kärsimään vääryyttä, niin ennen muuta Kristuksella. Ja kuitenkin hän otti päällensä juuri kaiken sen vääryyden. Ja sanon taas: hän sälytti päällensä myös kaikki meidän sairautemme. Se merkitsee, että jos me eläydymme Kristuksen sovitustyöhön oikealla tavalla, hän vapauttaa meidät ja pelastaa meidät tuosta katkeruudesta. Hän pelastaa meidät kielteisyydestä ja antaa meille ihmeellisen lahjan: voimmekin käyttää hyväksemme kaikkea sitä. mitä olemme kärsineet, kaikkea sitä, mikä on ollut elämässämme tuskallista ja väärää. Uskallan hyvällä omallatunnolla todistaa, että, että näin olen saanut armon tehdä omassa elämässäni.

Kokemastani tuskasta ja elämäni vammoista on tullut lähde, josta pystyn ammentamaan aina, kun olen ihmisten kanssa tekemisissä. En olisi koskaan pystynyt heitä muuten ymmärtämään. Tämä on minun nähdäkseni ainoa keino ymmärtämään muita ihmisiä. Edellytyksenä on luopuminen siitä asenteesta, että minua pitää ensin ymmärtää, minulle pitää ensin korvata kaikki, mitä olen kärsinyt, minun pitää ensin saada vetää kaikki muut tuomiolle, ennen kuin suostun paranemaan. Tämä on muuten epäkristillisin asenne, mitä voi olla. On monia tapoja käyttää hyödyksi elämän kolhuja. Eli jos ihmisellä on vaikea ja myrskyinen tausta, niin hän voi juuri siitä lähteestä ammentaa apua oman minuutensa juurien lujittamiseen. Hän alkaa nähdä, että hänellä on olemassaolon oikeus, ja elää sen mukaan. Toisin sanoen kärsimykset voimistavat persoonamme silloin, kun emme suostu sortumaan niiden avuttomiksi uhriksi.

Jumala on mukana vaikeuksissamme

Nyt joku sanoo, että hänen tilanteensa on täysin toivoton. Muistan eräästä hartauskirjasta lukeneeni jutun kapteenista, joka oli joutunut saarroksiin. Hän lähetti kenraalille viestin, että hän oli täysin toivottomassa tilanteessa. Kenraali vastasi: "Toivottomia tilanteita ei ole, on vain toivottomia ihmisiä." Uskallan sanoa samat sanat kärsivälle lähimmäiselleni varsinkin, jos hän rohkenee ajatella, että Jumala haluaa olla meidän puolellamme ja auttaa meitä silloin, kun todellakin hänen apuaan tarvitsemme. Meidän tulisi rohkeasti heittäytyä kokonaan hänen armonsa ja apunsa varaan.

Työpaikan ihmissuhteista

Ihmissuhteita on tietysti myös perheen ulkopuolella. Meidän tulee ajatella niitäkin, ehkä ennen muuta työpaikan ihmissuhteita. Niissä on ainakin kaksi merkittävää puolta: on alaisten keskinäiset suhteet ja heidän suhteensa johtajaan. Yleensähän meillä Suomessa, auktoritatiivisen kasvatuksen maassa, on aivan luontainen taipumus olla johtajaa vastaan. Se kuuluu ikään kuin asiaan.

En usko ollenkaan liioittelevani, jos sanon, että jokaisessa työpaikassa on ihmissuhteita, jotka voidaan todeta täysin vaikeiksi. Joku tekee tilanteen ja koko elämän erittäin hankalaksi jollekin tai joillekin. Tuntuu siitä, että tekipä tässä niitä tahansa, suhtautuu miten tahansa, aina hän vikoilee, aina hän on kielteinen, aina hän on niskan päällä. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? En ole varma, osaanko antaa siihen mitään vastausta, mutta joitakin ajatuksia voisin tässä kuitenkin esittää.

Ensiksi meidän on hyvä huomata, että me yleensä olemme heti valmiit reagoimaan tällaisen työtoverin käytökseen. Ryhdymme nostattamaan puolustusmekanismeja ja rupeamme suojautumaan. Mutta suojautumisemme ehkä ärsyttää tuota toista ihmistä vielä lisää ja saa hänet hyökkäämään entistä pahemmin. Kuitenkin me välttämättä tarvitsisimme ihmissuhteita, joissa emme ole puolustusasemissa. Luulen, että meidän kannattaisi ottaa oppia Kristuksesta. Hän sanoi: "Älkää tehkö pahalle vastarintaa."

Jeesuksen menetelmä on kai se, että emme lähde nyt maksamaan takaisin samalla mitalla, emme vastaa samalla tavalla emmekä edes rupea puolustautumaan. Sen sijaan opimme toisenlaisen asenteen: lähdemme kasvamaan kristilliseen kärsivällisyyteen. Se taas tarkoittaa, että pyrimme suhtautumaan viholliseen eli niin sanottuun viholliseen aivan uudella tavalla. Jones on sanonut, että on kolme tapaa reagoida toisen hyökkäykseen. Voin tehdä niin kuin maailma eli lähteä tappamaan. Toinen mahdollisuus on ruveta välttelemään häntä, niin etten häntä kohtaa. Kolmas, Kristuksen tapa, on se, että lähden jos suinkin mahdollista, häntä voittamaan.

Ihmissuhteiden eri tasot

Greenfield kertoo esimerkin: seurassa joku toteaa, että tietty henkilö on älykäs. Kaikki muutkin ovat samaa mieltä, mutta reagoivat eri tavoin:

Mielestäni sinä olet älykäs

… ja minä olen sinulle kateellinen
… olen pettynyt, koska sitä ei sanottu minusta.
… olen ylpeä, koska olen ystäväsi.
… en voi olla oma itseni tuon fiksumman läsnä ollessa.
… olen hyvin epäilevällä kannalla.
… minulle tulee voimakas alemmuuden tunne sinun rinnallasi .
… haluan vältellä sinua.
… haluan nöyryyttää sinua.

Jo tästäkin taulukosta näkyy, kuinka eri tavoin toiseen ihmiseen voidaan suhtautua ja kuinka monimutkainen tämä asia on.

Lisäksi ihmissuhteissa voidaan liikkua hyvin erilaisilla syvyystasoilla. Näitä tasoja on ainakin viisi. Pinnallisin on ainakin rupattelun taso. Sitten mennään syvemmälle ja puhutaan vakavasti muista

ihmisistä. Edelleen taas syvemmällä tasona puhumme jo omista asioistamme ja mielipiteistämme. Mutta tarvitaan vielä syvempää yhteyttä ennen kuin uskallamme puhua toiselle siitä, miltä meistä tuntuu. Viimeksi syntyy niin syvä yhteys, että sitä voidaan sanoa yhteyden kokemisen huipuksi.

On syytä panna merkille, että me uskonnossa tavoittelemme näitä yhteyden huippukokemuksia.

Koska silloin ollaan kaikkein syvimmällä tasolla, me myös pelkäämme näyttää miltä meistä tuntuu sellaisille, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys.

Ihmissuhteissa on ennen muuta kysymys siitä, pystymmekö saavuttamaan nämä syvemmät tasot. Edellytyksenä on, että ihminen itsetunnossaan niin varma, että hän ottaa tiettyjä riskejä. Monet eivät koskaan ota näitä riskejä.

Huomaamme siis, että meidän olisi jatkuvasti kypsyttävä sillä tavalla, että tavoittelisimme näitä syvempiä tasoja. Luulen myös, että jos me todellakin pystymme saavuttamaan niitä, me vasta niillä tasoilla pystymme myös rakentamaan sopua ja ymmärtämystä, jota pinnallisilla tasoilla ei voi ollenkaan syntyä. Tämä edellyttää, että olemme itse valmiit muuttumaan, kasvamaan, syventymään ja ottamaan riskejä. Jos olen ymmärtänyt evankeliumia oikein, niin Jeesus kutsuu ihmistä juuri tällaiseen riskien ottamiseen.

Seksuaalisuus ja ihmissuhteet

Kun puhumme ihmissuhteista, olisi tietysti helpointa jättää kaikki seksuaalisuhteet sikseen. Ei tarvitsisi kajota vaikeaan aiheeseen, mutta se ei kai olisi aivan rehellistä. Lisäksi vielä lankeaisin juuri siihen syntiin, josta itse olen aina varoittanut: että emme uskalla edes yrittää soveltaa sanomaamme käytännön todellisuuteen, jossa meidän kuitenkin on elettävä. Seksuaalisuus lienee sitä todellisuutta, jonka kanssa monet ihmiset kamppailevat. En kuitenkaan pysty ratkaisemaan kaikkia ongelmia, en esimerkiksi sitä vaikeaa kysymystä, mitä yksinäinen ihminen tekee seksuaalisuudelleen. Tiedän kyllä yhden vastauksen, tiedän myös ihmisen, jonka elämässä tämä vastaus on toteutunut käytännössä nähtävästi aivan loistavalla tavalla. Hän on Äiti Teresa.

Olen sitä mieltä, että Jumalakin yhtyy tähän ajatukseen, sillä hänhän on luonut nämä voimat ja antanut ne meille jopa luoviksi voimiksi ja iloksi. Kun emme pysty käyttämään niitä niiden varsinaiseen tarkoitukseen, voimme käyttää juuri näitä voimia sillä tavoin, että hänen nimensä tulee kirkastetuksi. Voi jopa käydä niin, että voiman antajakin kuultaa elämästämme läpi ja siitä tulee todistus koko maailmalle.

Sukupuolielämä on lahja - jopa suurimpia lahjoja, joita olemme saaneet. Eihän siinä itse asiassa ole mitään pahaa enempää kuin syömisessä ja juomisessakaan. Vasta sitten, kun käytämme väärin ruokaa ja sukupuoliviettiämme, teemme syntiä, mutta vasta sitten. Näistä lapsista, joiden mielikuvituksessa koko sukupuolielämä on väärän kasvatuksen ansioista ahdistuksen ja syyllisyydentunteen leimaamaa, tulee aivan estyneitä, niin että he eivät pysty ottamaan vastaan tehtävää, joka kuuluu elämän suurimpiin.

Huomaamme, kuinka helposti ihminen lankeaa dogmaattisuuteen joka alalla eikä halua kuunnella sitä, mitä luomakunta voi meille kertoa ja mitä itse Luoja voi meille ilmaista. Useinhan muuten juuri tässä yhteydessä vedotaankin Luojaan, mutta ei aina kovinkaan perustellusti. Meidän tulee nimittäin muistaa, että synti, sairaus, vaikeat kokemukset ja niin edelleen aina vääristävät Jumalan hyvää työtä. Sitten sanotaan kaikkea tätä vääristynyttä luomakunnaksi. Meidän tulee muistaa Paavalin sanat, että luomakunta nyt huokailee ja odottaa Jumalan lapsen ilmestymistä, toisin sanoen terveen ihmisen ilmestymistä, joka tietää, mikä on tervettä ja normaalia ja joka lähtee tämän normaalisuuden pohjalta myös hoitamaan sekä itseään että luontoa.

7. Elämä kuuluu ihmiselle

Ihmisen perusoikeuksista

Ihmisen oikeuksia voisimme tietenkin luetella hyvin paljon. Otan esille vain muutamia, joita nimitän perusoikeuksiksi. Tärkeää on se, että ihminen itse päättää niiden loukkaamisesta ja loukkaamattomuudesta. Huomatkaa, meidän täytyy uskaltaa sille tasolle, että me itse otamme vastuun siitä, mitä perusoikeuksia me käytämme ja mitä jätämme käyttämättä. Ihminen - hän voi itse luopua perusoikeuksistaan.

Edelleen: Jos oikeuksiamme on paljon poljettu, niin se synnyttää meissä hirvittävää kaunaa! Kauna on kielteinen voima. Me heittäydymme helposti passiivisiksi, mutta alunperin myönteiset voimat, jotka Luoja on pannut meidän olemukseemme, eivät kuitenkaan anna meidän olla passiivisia. Näin joudumme ahdistukseen. Eikä tässä ole kyse varsinaisesta demonista, vaan siitä elämättä jääneestä elämästä, joka on muuttunut demoniseksi. Terveys merkitsee siis sitä, että elän elämäni todeksi.

Jokaisen ihmisen ensimmäinen perusoikeus on siis oikeus olla olemassa.

He ovat voineet myös itse polkea jo tätä ensimmäistä perusoikeuttaan ja sitten se ehkä on muuttunut kielteiseksi ominaisuudeksi. Joku tulee kostonhimoiseksi. Hyvin kasvatettu lapsi, jolla ei kuitenkaan ole kotonaan ollut oikeutta olla olemassa, muuttuu terroristiksi. Tätä siis tarkoitin sanoessani, että elämätön elämä muuttuu demoniksi.

Jokaisella ihmisellä on myös oikeus kasvaa, oikeus muuttua. Tämä on hyvin tärkeää. Jos me myöntäisimme tämän oikeuden esimerkiksi avioliitossa puolisoillemme, niin monet avioliitot voisivat olla toisenlaisia.

Jokaisella on oikeus odottaa rakkautta sellaisena kuin hän on ja sellaisena, jollaiseksi hän muuttuu. Toisin sanoen; myös sinulla on oikeus olla oma itsesi. Samalla tämä merkitsee myös velvollisuutta.

Itsetunto heikkenee

On tärkeää tietää, miten itsetuntoa kasvatetaan. Katsomme kuitenkin ensin, miten itsetunto heikkenee.

Jos ihminen tehdään kovin riippuvaiseksi toisesta tai toisista tai jos hänelle ei anneta oikeutta olla vapaa eikä hän myöskään itse jaksa hankkia vapautta itselleen, hänen itsetuntonsa kärsii. Paitsi työpaikoilla ihmistä kohdellaan myös perheissä vain objektina.

Kun itsetuntoa ei ole, ihminen joutuu yliminän eli omien liian ankarien vaatimusten orjaksi. Hän voi sortua joko neuroosiin tai ruumiilliseen sairauteen, jos hän on sitä tyyppiä, joka heijastaa ongelmansa kehoonsa eli somatisoi.

Itsetunto kasvaa

Miten itsetunto sitten voi kasvaa? Siten, että ihminen oppii luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Ajattelen tässä lasta, joka haluaa "tehdä itse". Hän haluaa syödä itse, pukea itse, hän haluaa olla leipomassa äidin kanssa, hän haluaa yrittää tehdä aikuisen miehen töitä. Jollei hänelle anneta siihen tilaisuutta, hän joutuu vaikeuksiin.

Miten on muuten asianlaita seurakunnissamme? Useimmiten seurakunnan jäsen on siellä vain jonkinlaisena penkin täyttäjänä, kuulijana, mutta hän ei ole työtoveri, jolla olisi oikeus olla elävä solu Kristuksen ruumiissa.

Itsetuntomme kasvaa, jos pääsemme elävään kommunikointiin toisten ihmisten kanssa ja saamme ilmaista tunteemme, ideamme, ajatuksemme, löytömme - toisin sanoen saamme olla luovia ihmisiä. Kaikki tämä on erittäin tärkeää. Silloin myös uskallamme nähdä oman syyllisyytemme ja luottaa anteeksiantamukseen. Anteeksiantamuksen voimasta pystymme hyväksymään itsemme: olemme kokeneet, että meille on annettu takaisin se asema ja ne oikeudet, jotka meille alunperin kuuluvat.

Pelkkä pilleri ei auta

Psykiatriassa mielenterveyden häiriöistä ja psyykkisistä sairauksista kärsivä ihminen yleensä rauhoitetaan vain pillereillä. Ajatellaan, että kun hän ei valita eikä ole levoton, hän on parannettu. Ei asia näin ole. Jean Foudraine on osoittanut, että paraskin psykiatrinen sairaala, jossa ihmistä käsitellään vain hoidon kohteena, epäonnistuu täysin hoidossaan. Äiti Teresan työstä saadut kokemukset taas paljastavat, että jos sairas korotetaan rakastetun kanssaihmisen asemaan, hän paranee.

Loppujen lopuksi maailman hätään on vain yksi tehokas lääke, ja lääkkeen nimi on rakkaus. Se ei ole hempeää rakkautta, joka sortuu vain myötäilemään toisen tuskaa. Se on sellaista rakkautta, joka sekä myötäilee että samalla kasvattaa kärsivän ihmisen selkärankaa, niin että hän nousee ja lähtee kävelemään. Rakkaus saa hänet myös omaksumaan Jumalan työtoverin roolin. Hän tietää, että hän edustaa nyt Jumalaa tässä maailmassa, ja aikaa elää tästä roolista käsin.

Oikeuksiin olisi kai luettava sekin, että meille annetaan luottamusta ja luottamustehtäviä. Itsetuntomme ei todellakaan kasva, ellei kukaan luota meihin eikä anna meille tehtäviä. Tunnemme itsemme täysin hyödyttömiksi.

Itsekunnioituksen palauttaminen

Ihmissuhde on perin hauras ja helposti särkyvä. Joskus tuntuu siltä, että se katkeaa korjaamattomasti. Kuitenkin juuri ihmissuhdeasioissa meidän tulee elää armosta ja anteeksiantamuksesta. Tässä jos missään tarvitaan oikeuksien ja itsekunnioituksen palauttamista. Meillä on oikeus saada osaksemme luottamusta ja kunnioitusta. Se merkitsee sitä, että minä olen yhtä hyvä kuin tuo toinen ja tuo toinen on yhtä hyvä kuin minä. Me olemme - ja kristittyinä erityisesti - tasa-arvoisia. Meidän tulisi toteuttaa sitä käytännössä. Mutta kukaan, joka ei kunnioita itseään, ei voi saada toisen ihmisen kunnioitusta. Jo hänen koko olemuksensa ja käyttäytymisensä on sellaista, että sen toisen ihmisen kunnioitus tulee mahdottomaksi. Moni ihminen valittaa, ettei kukaan kunnioita häntä, mutta hänen olisi tajuttava, että ensimmäinen ihminen, jolta hänen tulisi odottaa kunnioitusta, on hän itse. Hänen tulee kehittää minuuttaan, siis terveyttään, niin että hän todellakin ansaitsee kunnioitusta. Sillä jollei ihminen kunnioita eikä arvosta itseään, hän ei myöskään pysty ottamaan vastaan rakkautta.

Meillä on oikeus olla hyväksyttyjä ja vapaita. Meillä on oikeus ilmaista tunteitamme. Meillä on oikeus olla olemassa ja tuntea juuri niin kuin tunnemme. Meillä on myös oikeus käyttää järkeämme. Se oikeus muuten meillä on erityisesti silloin, kun meille tarjotaan kaikenlaisia hömpötyksiä ja hokkuspokkusmenetelmiä, jotka lupaavat ihmiselle kertaheitolla onnellisuutta ja terveyttä. Terveys syntyy kasvuprosessin ja työn tuloksena, mutta ei millään onnen kaupalla. Se ei tule meille ulkoapäin, vaan meidän on sisäisesti kasvettava siihen.

Kypsyminen

Olen siis yrittänyt osoittaa, että meitä voi todellisesta ja lopullisesti auttaa vain se, että me toteutamme omaa minuuttamme ja olemme niitä ihmisiä, jotka luottavat siihen, että Jumala tarvitsee meitä ja ryhdymme Jumalan työhön. Tämä edellyttää myös sitä, että hyväksymme oman sukupuolemme. Voimme olla sopusoinnussa biologisen perimämme kanssa vain siten, että uskallamme olla miehiä ja naisia ja myös hyväksyä itsellemme miehen ja naisen tehtävät ja roolit, niin arkisessa työssä kuin seurakunnassa ja Jumalan valtakunnassakin.

Meidän on opittava kypsymään, tekemään todellista kasvatustyötä ja olemaan isiä ja äitejä Jeesuksessa Kristuksessa. Heitä tarvitaan kristillisessä seurakunnassa - tämähän on juuri seurakuntien huutavin puute.

Suhde kuolemaan

Meidän tulee myös selvittää suhteemme kuolemaan. Vain ihminen, joka uskaltaa olla täysin tietoinen kuolemasta, myös oivaltaa, että tämä ajatus ei suinkaan ole tarkoitettu pelottamaan häntä, vaan se auttaa häntä kasvamaan. Mihin sitten juuri kuolema voi meitä kasvattaa? Ensiksikin kuolema pakottaa meidät kääntämään kasvomme Häneen, joka on uskon alkaja ja sen täyttäjä ja joka on voittanut kuoleman. Kun otamme kuoleman vakavasti, Kristuskin kasvaa silmissämme. Silloin opimme, että meidän tulee olla myönteisiä ihmisiä, jotka eivät ole aina nurisemassa ja aina protestoimassa elämää vastaan. Hyväksymme elämän niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, kuten Job meitä opettaa. Opimme vapautumaan tunne-elämässämme, opimme vapautumaan kaikissa persoonamme ulottuvuuksissa.

Elämä on armoa

Lopulta opimme hyväksymään elämän. Opimme joka tilanteessa kuuntelemaan Pyhän Hengen johdatusta ja ottamaan sen nöyrästi vastaan. Emme pidä toivottomana tilannetta, vaan näemme, että on vain toivottomia ihmisiä. Nousemme toimimaan uskossa. Näin ymmärrämme, että meillä on sekä toivo että ilo. Meillä on elävä Jumala. Ihminen, jolla on elävä Jumala, on ymmärtänyt, mitä terveys itse asiassa on.

Tuhlaajapoika ei voinut tulla kotiin ja sanoa isälleen, että nyt hän aikoo käyttää oikeuksiaan hyväkseen. Hän tiesi, että oli ne kaikki menettänyt oman menettelynsä vuoksi. Mutta armon ja anteeksiantamuksen tähden ne kaikki palautettiin hänelle, eikä hänen tarvinnut kerjätä niitä joka päivä uudelleen takaisin. Toisaalta hän nöyrästi tunnusti itselleen, että kaikki tämä oli armoa ja että armo voitiin uudelleen menettää. Hän ei elänyt enää kerjäläisenä, vaan vapautettuna ja velvollisuudentuntoisena kotiin palanneena lapsena. Hän sai elää kokonaan tervettä elämää.

Paluu edelliselle sivulle
Takaisin kotisivulle