Otteita Ewaldsin kirjasta Sielunhoito ja terapia Karas-Sana 1985

*********************

Monet luulevat, että kuolemaan liittyy aina pelottava kipu. Näin on kuitenkin vain harvoin, kenties yleensä vain väkivaltaisen kuoleman tapauksessa. Monet nukkuvat pois niin huomaamatta, että on vaikea sanoa, koska heidän sydämensä löi viimeisen kerran.

Meidän tuleekin muistaa, että kuolema ei ole tuskallinen, tuskallista on ainoastaan se sairaus joka johtaa kuolemaan. Silloin kuolema on vapauttaja.

Voimme tuskin antaa yleistä vastausta kysymykseen, mikä on vaikeinta kuollessa.

Jotkut kuolevat ovat hirvittävän pelon kourissa, jotkut taas eivät pelkää mitään. Jotkut tietävät miten heidän käy, toiset eivät tiedä eivätkä valitettavasti haluakaan tietää.

Uskoakseni eräs asia on todella vaikea, nimittäin se, kun tajuissaan oleva ihminen ymmärtää kuolevansa, kun hän on riittävästi voimissaan voidakseen arvioida elämäänsä ja kun hän tuon arvioinnin perusteella huomaa elämänsä kuluneen hukkaan. Elämättömästä elämästä luopuminen on kaikkein vaikeinta.

Siksi uskallan väittää, että ihminen on jo etukäteen päättänyt millainen hänen kuolemansa on oleva. Fyysisen kuoleman hetki ei ole todellinen kuolema. Ihminen kuolee sillä hetkellä, jolloin paljastuu, millaisen kuoleman hän on valinnut elämänsä laaduksi silloin, kun valinta vielä oli mahdollinen. Olennaista on, kestävätkö valitsemamme arvot kaiken ulkonaisen tuhoutuessa. Tällaisia arvoja ei ole mahdollista ostaa rahalla. Niille voi omistautua antautumalla niiden palvelukseen.

Aito katumus voi kuolinhetkelläkin antaa ihmiselle mahdollisuuden päästä noista arvoista osalliseksi, mutta katumusta ei voida puristaa esiin väkipakolla. Meillä ei ole valtaa näihin asioihin, ja siksi meidän ei pitäisi lohduttautua sillä, että selvitämme asiamme myöhemmin. Päätös ihmisarvoisesta elämästä on tehtävä juuri nyt.

Sairaan ympärillä tapahtuu paljon rnanipulointia. Olkoon niin, mutta ehdoton raja on tämä: Kenelläkään ei ole oikeutta manipuloida sairasta itseään. Kenelläkään ei ole oikeutta riistää häneltä sitä etuoikeutta, jonka elämä on lahjoittanut meille kaikille: oikeutta omaan kuolemaamme. Sitä emme saa riistää lähimmäiseltämme, olipa jäljellä miten paljon "toivoa" hyvänsä!

Kuolinhetkeen on kaikkina aikoina katsottu sisältyvän jotakin erityistä, vaikka aina ei olekaan käsitetty, miksi elämän päättyminen on merkittävämpi tapahtuma kuin itse elämä. Kuolinhetki ei ole tärkein. Elämä on äärettömästi paljon tärkeämpi, ja vasta sen kautta kuoleman hetki saa merkityksensä. Kuoleman hetkellähän viime kädessä selviää, onko ihmisen elämän laatu ollut sellainen, että se kestää kuolemassakin. Voimme ilmaista tämän myös toisin: Viimeisellä hetkellä tutkitaan, onko kuolema ollut elämän laatuna.

Suru on jokaiselle tuttu, mutta kaikki eivät tunne termiä surutyö. Surutyöllä tarkoitetaan sitä prosessia, jonka sureva ihminen käy lävitse, kun hän on menettänyt rakkaan ja läheisen ihmisen, kun tärkeä ja arvokas ihmissuhde on syystä tai toisesta katkennut tai kun hän on joutunut luopumaan omasta tai toisten mielestä merkittävästä asemasta. Vaikeat menetykset voivat suistaa sielun raiteiltaan, ja tasapainon saavuttamiseksi vaaditaan joskus paljonkin "työtä", ponnisteluja ja kärsimyksiä.

Sokki : Surun ensimmäiselle vaiheelle on tyypillistä eräänlainen sokkitila. On kuin ihminen olisi saanut lainauttavan iskun, ja lamaannus voi tavallisesti kestää muutamasta minuutista tai tunnista muutamaan päivään. Jos sokista toipuminen kestää kolme viikkoa, on kyseessä jo epänormaalin pitkä aika. Silloin sielunhoitajan apu on tarpeen.

Tunteet purkautuvat : Toisessa vaiheessa ihminen purkaa vapaasti tunteitaan. Tämä on hyvin tärkeätä, sillä vain oikean purkautumisen avulla ihminen saavuttaa tasapainon. Siksi sellainen kasvatus, joka kieltää sekä tunteiden ilmaisemisen että niiden purkamisen, synnyttää epätervettä estoja.

Depressio : Kolmannessa vaiheessa ihminen on alakuloinen ja tuntee itsensä sanomattoman yksinäiseksi. Tila muistuttaa depressiota ja se koetaan samalla tavoin. Tämä onkin luonnollista, sillä suruhan on "pieni kuolema". Oikein eletty suru antaa todellisen näkökulman itse elämään.

Fyysiset oireet : Fyysiset oireet ovat merkki siitä, että neljäs vaihe on alkanut : lyhyt, pinnallinen hengitys, syvät huokaukset, hengenahdistus ja vaikeammissa tapauksissa astma, kipu sydänalassa, paksusuolen tulehdus ja nivelreuma. Myös lihasheikkous (vaikeus nousta portaita) ja ruuansulatushäiriöt.

Tässä vaiheessa esille nousee siis koko joukko psykosomaattisia oireita.

Paniikki : Joskus suru yltyy jopa pakokauhuksi. Tämä on viides vaihe, jonka aikana ihminen käyttäytyy toisinaan suorastaan psykoottisesti. Hän ei nuku eikä syö ja on hyvin levoton.

Syyllisyys : Kuudennen vaiheen tyypillisimpiä tuntomerkkejä ovat syyllisyydentunteet. Sureva alkaa analysoida itseään, käydä oikeutta itsensä kanssa ja muistella kaikkia niitä tilanteita, joissa hän käyttäytyi rakkaudettomasti poisnukkunutta kohtaan. Hänen olisi mielestään pitänyt olla lämpimämpi ja rakastavampi suhteessaan vainajaan.

Katkeruus ja kauna : Surutyön seitsemättä vaihetta luonnehtivat negatiiviset tunteet, aggressiot, katkeruus ja kauna kaikkein voimakkaimmillaan. Kun nämä tunteet murtautuvat esiin, ne ovat tietysti omiaan lisäämään surevan syyllisyydentunteita. Katkeruus voi kohdistua myös toisiin ihmisryhmiin, instituutioihin tai Jumalaan.

Työkyvyttömyys : Joskus sureva joutuu kokemaan kahdeksannenkin vaiheen, jolle on ominaista kykenemättömyys palata työhön. Mitä yksinäisempi ja eristyneempi ihminen on, sitä varmemmin hän joutuu kokemaan tämän vaiheen. Milloin yhteiskuntamme oikein kypsyy sellaiseen yhteyteen, että surevaa ei jätetä yksin surunsa kanssa?

Valonpilkahduksia : Viimein koittaa päivä, jolloin loputtomalta tuntuva pimeys, raastava ahdistus, kaipaus ja tunne-elämän heilahtelut jäävät taakse. Jonakin ennalta arvaamattomana hetkenä sureva huomaa toivovansa jotakin, joka liittyy tulevaisuuteen ja elämän jatkumiseen.