Uuras Saarnivaara, Ev.lut. Herätysseura ry 1985

Tämän linjan edustajia on vuosisadallamme usein nimitetty fundamentalisteiksi. Nimi on peräisin kirjasarjasta, joka Amerikassa julkaistiin vuodesta 1909 alkaen nimellä The Fundamentals (Perusasiat, -totuudet). Kirjoittajina oli sellaisia sen ajan johtavia "raamatullisia" teologeja kuin B.B.Warfield, J.Orr, H.C.G.Moule, G. Campbell Morgan ym. Kirjoissa käsiteltiin Raamatun syntyä ja luotettavuutta, Kristuksen sovitustyötä, uudestisyntymisen välttämättömyyttä ja sisältöä, Kristuksen toista tulemista, iankaikkista autuutta ja kadotusta ym. perustavaa kysymyksiä. "Fundamentalismi" tarkoittaa täten protestanttisessa kristikunnassa esiintyvää teologista suuntausta, jossa uskotaan Raamattuun ehdottoman luotettavana jumalallisen arvovallan omaavana ilmoitussanana sekä muihin sen ilmoitustotuuksiin.

Se lähtee siitä selviönä pitämästään periaatteesta, että Raamattua on tutkittava samaan tapaan kuin muitakin muinaisajan kirjoja. Räisäsen (RMY, 38) mukaan historiallis-kriittinen tutkija ei voi ottaa työnsä pohjaksi Raamatun erehtymättömyyden olettamusta yhtä vähän kuin hän ottaisi Koraanin erittelyn pohjaksi olettamusta Koraanin erehtymättömyydestä. Hän haluaa säilyttää avoimen asenteen sekä Raamattuun että Koraaniin.

Historiallis-kriittiset tutkijat asettavat täten Raamatun ja esim. Koraanin rinnan samalla tavalla tutkittaviksi. Kysymykset Raamatun kirjoitusten alkuperästä, luotettavuudesta ym. kuuluvat tutkimuksen ratkaistaviin asioihin. Niitä koskeville Raamatun lausumille ei anneta sen enempää merkitystä kuin sille, mitä Koraani sanoo itsestään. Tällainen asennoituminen on kristitylle teologille mahdoton.

Käytännössä liberaalis-kriittisen suuntauksen edustajilla on poikkeuksetta se ennakko-olettamus, että ihmisten kirjoittamalla Raamattu on erehtyväinen, koskapa "erehtyminen on inhimillistä" (errare humanum est). Sitä on siksi käytävä tutkimaan sen luotettavuutta epäillen.

Yhdymme tähän, ja tämä kirja pyrkii noudattamaan juuri näitä periaatteita. Saamme myöhemmin nähdä, miten Nikolainen ei itse ole niitä noudattanut. Saksalaiset Uuden testamentin eksegeetit Hans Conzelmann ja Andreas Lindemann ovat tässä asiassa eri mieltä ja esittävät liberaalis-kriittisten tutkijain yleisen ajatustavan kirjoittaessaan:

'nykyaikaisen eksegeettisen työn lähtökohtana on ... aivan yleisesti epäilys. Tieteellinen tutkimus asettaa kyseelliseksi vanhan kirkon Raamattua koskevan tradition, joka piti sitä erheettömänä Jumalan sanana.

Sanotun kirjan mukaan Raamattu eroaa toisista muinaisajan kirjoista vain "aiheensa puolesta". Esim. sen ihmekertomuksia ei tarvitse lukea "raporttina todella tapahtuneesta". Tulevia asioita ennustavaa profetiaa on pidettävä mahdottomana, eikä Raamatun sellaisia kohtia voida pitää todellisina ennustuksina. Räisänen (RMY,120) kirjoittaa samassa hengessä:

'Kaiken vakavasti otettavan teologian edellytyksiin kuuluu, että perinteiset käsitykset tiettyjen Raamatun kirjojen tekijöistä ja syntyajasta on hylätty, ja että Raamatun tunnustetaan sisältävän myös epähistoriallista ainesta ja että Raamatun sisäinen epäyhtenäisyys myönnetään ... [Tämä] metodinen lähtökohta on kiistaton.

Tämä on siis historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen lähtökohta ja edellytys, ei vasta sen tutkimustulos. Räisäsen mukaan raamatuntutkimusta, joka ei omaksu tällaista edellytystä ja lähtökohtaa, ei voi ottaa vakavasti. Liberaali-kriitikot pyrkivät keinolla millä hyvänsä todistamaan sanotun lähtökohtansa ja edellytyksensä paikkansa pitäväksi. Tämä on liberaalis-kriittistä "dogmatismia". He syyttävät raamatullis-konservatiiveja dogmatismista, mutteivät näe malkaa omassa silmässään.

Onko ihme, että Raamattuun Jumalan sanana uskova kristikansa ei voi ottaa historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta vakavasti.

Koska johdanto-oppi on raamatullis-konservatiivisenkin käsityksen mukaan tieteellisen teologian haara, siinä on annettava ratkaiseva merkitys varmennetuille tosiasioille. Lähtökohtana on Raamatun teksti, kun se on tarpeen mukaan varmennettu tekstikritiikin eli sen vanhojen käsikirjoitusten vertailevan tutkimuksen avulla. Tämä teksti on otettava sellaisena kuin se on. Mikäli Raamatun ulkopuolella oleva lähde näyttää sisältävän tiedon, joka on ristiriidassa sen esityksen kanssa, on aivan epätieteellistä ilman muuta päätellä, että tämä ulkopuolinen lähde on oikeassa ja Raamattu väärässä. Asiaa on tutkittava huolellisesti. Kerta toisensa jälkeen on tapahtunut, että Raamatun esityksen virheellisyyttä koskevat väitteet ovat myöhemmin paljastuneiden historiallisten, arkeologisten, luonnontieteellisten ym. tosiasiaan valossa osoittautuneet paikkansapitämättömiksi.

Räisäsen (ib.) mukaan historiallis-kriittinen "tutkimus on ... osoittanut monet perinteiset käsitykset Raamatun kirjojen synnystä ja luonteesta kestämättömiksi." Ruotsin piispainkokouksen raamattukomission julkaisema kirja Bibelsyn och bibelbruk / Raamattunäkemys ja Raamatun käyttö/ (1970, s.48, BMB) väittää:

"Tiettyjä [Raamatun tekstien] tietoja on ... mahdotonta yhdistää varmennettujen historiallisten ja luonnontieteellisten tosiasiaan kanssa, ja jotkut [sen kirjojen] syntyaikaa ja tekijöitä koskevat tiedot ... ovat varmasti vääriä."

Tällaiset väitteet on otettava vakavasti. Niitä ei ole ilman muuta pidettävä tosina, muttei myöskään asiaa tutkimatta hylättävä. On tutkittava huolellisesti seuraavat seikat:

1. Sanooko virheelliseksi väitetty kohta todella sitä, mitä sen väitetään sanovan.

2. Ovatko Raamatun kanssa ristiriidassa olevat historian, luonnontieteen tms. seikat todella tosiasioita vai ainoastaan todistamattomia (vaikkakin ehkä laajaa kannatusta saaneita) olettamuksia.

3. Perustuuko virhettä koskeva väite vain siihen kriitikkojen laajalti omaksumaan epäuskon-selviöön, että kaikki yliluonnollinen on mahdotonta, ja että Jumalan ilmoituksista, ihmeistä jms. puhuvat Raamatun kohdat ovat siksi paikkansapitämättömiä taruja.

4. Perustuuko virhettä koskeva väite määrätyn eksegeettisen koulukunnan erikoisolettamuksiin ja -menetelmiin, jotka rakentuvat mielivaltaisiin kuvitelmiin.

Kriittiset tutkijat varsin yleisesti pitävät epätieteellisinä kaikkia yrityksiä sovittaa yhteen ensi näkemättä ristiriitaisilta tuntuvia raamatunkohtia. Heidän mielestään sellainen on kriittiseen teologiaan sopimatonta "harmonisointia". I.H. Marshall (mt.132s.) huomauttaa, että ristiriitaisilta näyttävien kohtien harmonisoiminen on oikeutettua, milloin se tapahtuu tosiasian avulla. Monet näennäiset ristiriidat on saatu tyydyttävästi ratkaistuiksi perusteellisemman historiallisen tiedon tai Raamatun tarkemman vertailevan tutkimuksen avulla. Esitämme tässä kirjassa monia sellaisia tapauksia.

Niin oikeustieteessä kuin teologiassakin on noudatettava periaatetta: Kuultakoon toistakin puolta (audiatur et altera pars). On varsin tavallista, että kriittisen suuntauksen tutkijat eivät kiinnitä huomiota muuta kuin oman linjansa edustajain esityksiin, vaikka raamatullis-konservatiiviselta taholta olisi esitetty kuinkakin perusteltuja tosiasioita niitä vastaan. He ovat tässä merkityksessä "obskurantisteja", jotka pelkäävät sellaisten tosiasiain valoa, jotka olisivat heidän olettamuksilleen hankalia. On huomautettu, että kriitikkojen taholla näyttää vallitsevan "vaikenemisen salaliitto" (conspiracy of silence) hyvin perustettujen konservatiivisten ratkaisujen ja vaihtoehtojen suhteen.

Raamatun tutkimuksen menetelmästä Ruotsin luterilaisessa kirkossa käydyssä keskustelussa professori Hjalmar Lindroth huomautti: Jos tutkija ei pidä jonkin Raamatun kohdan esitystä oikeana, mutta hänellä ei ole historiallisia todisteita käsityksensä tukena, hän ei saisi

Ruotsin raamattukomission mainittu kirja (BMB, 56) selittää, että "nykyaikainen tieteellinen menetelmäoppi (metodiikka) hyväksyy käytettäviksi vain maailman sisäisiä ja aistimin havaittaviin seikkoihin perustuvia (immanenttis-empiirisiä) selitysmenetelmiä." Kun tätä periaatetta sovelletaan Raamatun tutkimiseen, se merkitsee, että "Jumalan puuttumiset ulkonaiseen historialliseen tapahtumiseen" selitetään siten, että Jumalaa ei tarvitse pitää minkään tapahtuman aiheuttajana.

Tällainen "tieteellisyys" edellyttää Raamatun Jumalan olemassaolon kieltämistä. Vain ateisti saattaa harjoittaa tämän metodiikan mukaista Raamatun tutkimista. Kysymme: Milloin ja missä ovat tieteelliset tutkimustulokset pätevästi ja sitovasti osoittaneet, että sellaista Jumalaa ei ole olemassa, kuin josta Raamattu puhuu, ja joka Raamatussa puhuu? Meillä on tässä räikeimmässä muodossaan, vieläpä naapurimaamme "luterilaisten" teologien virallisesti tai puolivirallisesti esittämänä, esimerkki siitä, miten jumalattoman ihmissydämen kuvitelma, fiktio, asetetaan "nykyaikaista tieteellistä menetelmäoppia" hallitsevaksi periaatteeksi. Sellaiselta Raamatun tutkimuksella, joka ei seuraa tätä jumalankielteistä periaatetta, kielletään "tieteellisyyden" arvo. Mikä "sen vanhan käärmeen" riemuvoitto!

Jos pimeyden ruhtinas, "koko maanpiirin villitsijä", saa ensin kirkon pappien ja työntekijäin opettajat ja sitä tietä sen sananjulistajat ja työntekijät uskomaan sen perusvalheen, että Raamattu ei ole Jumalan sanaa, joka on "kokonansa totuus" (Ps. 119:160; Jh. 17:17), hän on saanut riistetyksi kirkolta sen, mikä tekee sen kirkoksi. Kirkoista, joissa ei julisteta varmaa Jumalan totuutta, vaan joissa esitetään ihmisten arveluja, on käytännössä tullut sosiaalisia "yhteishyvän kerhoja". Ne eivät enää johda ihmisiä pelastukseen ja totuuteen Kristuksessa, vaan pyrkivät viihdyttelemään ja tyydyttelemään heitä tässä maallisessa elämässä. Itse asiassa ne siten vain koettavat tehdä heidän matkansa helvettiin helpommaksi ja mukavammaksi.

Tämän kirjan lukija huomaa tapauksessa toisensa jälkeen, että sen kirjoittaja ei suinkaan vastusta "historiallista raamatuntutkimusta", vaan päinvastoin puolustaa ja käyttää sitä kriitikkojen epähistoriallisia (Nikolaisen sanoja käyttääksemme) "mielivaltaisia tai heikosti perusteltuja olettamuksia" vastaan, joilla turhennetaan Jumalan sanan totuus.

Raamatun luotettavuudesta ja arvovallasta on olemassa kolme erilaista peruskäsitystä, joista väistämättä seuraa myös kolme erilaista tapaa tulkita sitä:

Uuden testamentin kirjoituksista tuntemamme (tästä lisää myöhemmin) kristillisen seurakunnan alkuperäinen käsitys oli se, että Raamattu, tarkemmin sanoen, tämä Pyhä Kirja sen alkuperäisissä käsikirjoituksissa, on täysin luotettava ja jumalallisen arvovallan omaava sana, joka on kristillisen uskon ja elämän korkein ja ainoa ohje.

Vanhan kirkon johtajat tiesivät, että Raamatun kirjojen jäljennöksissä ja käännöksissä oli virheitä, tosin ei vakavia eikä harhauttavia. Vain alkuperäiset käsikirjoitukset olivat virheettömiä. Augustinus (k.430) ilmaisi tämän käsityksen sanoilla: "Olen oppinut antamaan tämän arvon ja kunnian vain Raamatun kanoonisille kirjoille; yksin niiden suhteen minulla on se mitä lujin usko, että niiden kirjoittajat ovat olleet kokonaan erheistä vapaita." Jos Augustinus tapasi Raamatussa kohtia, jotka näyttivät sisältävän erehdyksiä tai olevan ristiriitaisia, hän luki ne jäljennös- tai käännösvirheistä tai omasta ymmärtämättömyydestään johtuviksi. Hän kirjoitti: Sellaisessa tapauksessa "en epäröi olettaa, että joko käsikirjoitus on virheellinen, tai kääntäjä ei ole ymmärtänyt siinä sanotun merkitystä, tai minä itse en ole sitä ymmärtänyt" (Ep.82:3). Toisen kerran Augustinus kirjoitti: "Minusta näyttää siltä, että meille tulee mitä turmiollisimpia seurauksia, jos ajattelemme Pyhien kirjoitusten sisältävän jotakin väärää"; sillä "jos sinä myönnät, että sellaisessa arvovallan korkeassa pyhäkössä on yksikin väärä lausunto, ... niin kenen tahansa tavatessa siinä jotakin työläästi noudatettavaa tai vaikeasti uskottavaa, hän saattaa saman kohtalokkaan säännön avulla selittää sen siitä pois" (Ep.27:3).

Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset eli evankeliset kirkot esittivät Raamattua koskevat vakaumuksensa "tunnustuksissaan". Otamme niistä muutamia esimerkkejä:

Sovinnonkaava (Formula Coneordiae, 1577, 1580), yksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista, selittää:

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkia oppeja ja opettajia on arvosteltava ja tuomittava, niinkuin on kirjoitettuna psalmissa 119: 105: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni". . . Pyhä Raamattu jää ainoaksi tuomariksi, säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan ... kaikkia oppeja tulee ja täytyy ymmärtää ja arvostella, ovatko ne hyviä vai huonoja, oikeita vai vääriä (Esipuhe).

Anglikaanisen kirkon 39 Artikkelia (1562) selittää: Pyhä Raamattu sisältää kaikki asiat, mitkä tarvitaan pelastukseen; niin että mitä tahansa ei siinä ole luettavana, ja mitä ei siitä voida todistaa, ei ole keneltäkään vaadittava uskottavaksi uskonkappaleena eikä pidettävä pelastukseen välttämättömänä (Art.6).

Westminsterin tunnustus (1640-luvulta), joka on englanninkielisten reformoitujen kirkkojen (ja niiden tytärkirkkojen) tärkein tunnustus, selittää:

"Jumalan koko tahto kaikessa siinä, mikä on välttämätöntä Hänen kunniakseen, ihmisen pelastukseksi, uskoksi ja elämäksi, on joko Raamatussa selvästi esitettynä, tai se voidaan johtaa hyvin ja selvin perustein Raamatusta; johon ei saa koskaan lisätä mitään, olivatpa ne uusia Hengen ilmoituksia tai ihmisten perimätietoja. Me tunnustamme kuitenkin, että Jumalan Hengen sisäinen valaisu on välttämätön sellaisten Sanassa ilmoitettujen asiain pelastavaksi ymmärtämiseksi (I: 6)."

Näihin lausuntoihin sisältyy ajatus, että myös Raamattua, sen kirjoittajia, sen kirjojen luotettavuutta, niiden selittämisen periaatteita ja menetelmiä koskevat käsitykset ja periaatteet on saatava siitä itsestään, ja niitä on arvosteltava sen valossa. Se on ainoa sääntö ja ohje näissäkin asioissa. Luther ja muut uskonpuhdistajat painottivat uudistuvasta tätä uskonpuhdistuksen muodollista periaatetta.

Seuraavassa muutamia Lutherin lausuntoja:

Sinun on käsiteltävä Raamattua siten, että pidät mielessäsi Jumalan itsensä puhuvan siinä (SL,3:21).

Pyhä Raamattu on Jumalan sanaa, joka on (niin sanoakseni) kirjaimilla kirjoitettua ja kirjaimin muodostettua, aivan kuin Kristus on Jumalan iankaikkinen Sana ihmisluontoon verhottuna (WA,3:347).

Profeetat eivät esitä lausuntoja, jotka he ovat kehränneet omassa päässään. He julistavat ja esittävät sitä.... mitä he ovat kuulleet Jumalalta itseltään (WA,8: 508).

Kirottu epäusko ja inhottava lihanmieli eivät salli meidän nähdä ja tietää, että Jumala puhuu meille Raamatussa, ja että se on Jumalan Sanaa, vaan se sanoo meille, että se on vain Jesajan, Paavalin tai jonkun muun pelkän ihmisen sanaa, sellaisen, joka ei ole luonut taivasta ja maata (SL,9:1800).

Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen puhumaa sanaa (SL,3:1890). Raamattu ei saata erehtyä (SL,19:1073). Sillä on varmaa, että Raamattu ei voi valehdella (SL,1:713 s.). Raamattu ei ole koskaan erehtynyt (SL,1:1481). Kirkossa ei voida saada mitään oppia muualta kuin pyhästä Raamatusta; se on meille ainoa opin lähde (SL,9:87).

Valistuneetkin kristityt voivat erehtyä ja tehdä virheitä (Luther luki itsensä heihin), mutta apostolit eivät erehtyneet:

"Me emme ole kaikki apostoleja, jotka Jumala on horjumattomalla päätöksellään lähettänyt meille erehtymättömiksi opettajiksi (infallibiles doctores). Siksi he eivät voi erehtyä, mutta me saatamme erehtyä ja tulla petetyiksi.... koska meiltä puuttuu sellainen Jumalan säädös" (SL, 3:785).

Luther korosti, että maallisten kirjailijain lausuntoja ei saa asettaa Raamatun yläpuolelle:

"Minä käytän maallisia kirjailijoita sillä tavalla, etten ole pakotettu ristiriitaan Raamatun kanssa. Sillä minä uskon, että Raamatussa puhuu totuuden Jumala, mutta historiakirjoissa hyvät ihmiset osoittavat ahkeruutensa ja uskollisuutensa kukin kykyjensä mukaan (kuitenkin vain ihmisinä), tai ainakin heidän jäljentäjänsä ovat mahdollisesti tehneet virheitä" (SL,14:491).

Yhdellä raamatunkohdalla on enemmän arvovaltaa kuin kaikilla maailman kirjoilla (SL,19:1734).

Luther oli vakuuttunut, että Raamatussa ei ole todellisia virheitä ja ristiriitoja, vaikkakin meistä joskus voi näyttää siltä. Hän kirjoitti:

Pyhää Henkeä on syytetty siitä, että hän ei puhu oikein; hän puhuu kuin juopunut tai mieletön, hän sekoittaa asioita sekä käyttää tolkuttomia, kummallisia sanoja ja lausumia. Mutta se on meidän vikamme, kun emme ole ymmärtäneet kieltä emmekä käsittäneet profeettojen tapaa. Asiahan ei voi olla toisin; Pyhä Henki on viisas ja tekee profeetat viisaaksi (SL,14:1418).

Luonnollinen järki saa aikaan harhaoppeja ja erheitä. Usko opettaa puhdasta totuutta ja pitäytyy siihen. Raamattuun pitäytyvä on havaitseva, että se ei valehtele eikä petä (SL, 1 l: 162).

On mahdotonta, että Raamattu olisi ristiriidassa itsensä kanssa; asia vain näyttää siltä mielettömien ja itsepäisten ulkokullattujen mielestä (SL,9:356). Raamattu ei ole ristiriidassa itsensä eikä minkään uskonkappaleen kanssa, vaikkakin siinä saattaa olla ristiriitaa ja epäjohdonmukaisuutta meidän mielestämme (WA,34,11,385).

Jokaisella uskovalla kristityllä on oikeus ja velvollisuus koetella ja arvostella opettajia ja oppeja Jumalan kirjoitetun Sanan valossa. Luther sanoo:

Minä tahdon ... olla alamainen tälle loukkaamattomalle säännölle, jonka apostoli on antanut: 'Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä hyvä on' (1 Ts.5:21). Me olemme siksi välttämättä velvoitetut ottamaan turvapaikaksemme jumalallisten Kirjoitusten horjumattoman kallion, kieltäytyen uskomasta mitään ... ilman tätä arvovaltaa (WA,2:446s.).

Jean Calvin oli suhteessaan Raamattuun kaikessa oleellisessa yhtä mieltä Lutherin kanssa, korostaen hänkin voimakkaasti sen inspiraatiota, erehtymättömyyttä ja arvovaltaa. Liberaalikriitikkojen usein esittämä väite, että puhe Raamatun täydestä inspiraatiosta ja erehtymättömyydestä olisi protestanttisuuteen (luterilaiseen, kalviinilaiseen ja anglikaaniseen) myöhemmin tuotu ajatus, on ristiriidassa historiallisten tosiasiaan kanssa. New Columbia Encyclopedia-tietosanakirja (1975, s. 281) on oikeassa selittäessään: "Perinnäinen kristillinen käsitys Raamatusta on, että se on kirjoitettu Jumalan johdossa, ja että se on siksi kokonaan tosi, joko sanallisesti tai kuvannollisen puheen muodossa. Viime aikoina monien protestanttien käsityksiin ovat kuitenkin vaikuttaneet kriitikkojen lausunnot."

Roomalais-katolinen kirkko opettaa, että Raamattu ei ole itsessään selvä, ymmärrettävä ja riittävä. Sen oikeaan ymmärtämiseen tarvitaan tämän kirkon perimätieto eli traditio ja opetusvirka.

Rooman kirkko ei kiellä Raamatun Jumalan Hengen vaikutuksesta syntymistä ja arvovaltaa. Vatikaanin 11 kirkolliskokous (konsiili, 1962-65) lausui "ilmoituksen konstituutiossaan", että pyhä Raamattu on "kirjoitettu Pyhän Hengen inspiraatiosta, Spiritu Sancto afflante." Miehet, jotka Jumala valitsi Raamatun kirjojen laatijoiksi, "panivat kirjoitettuun muotoon kaiken ja vain sen, minkä Hän itse, toimien heidän välityksellään, halusi tulevan sanotuksi." Tämän johdosta "Raamattu opettaa varmasti, uskollisesti ja erheettömästi totuutta, minkä Jumala meidän pelastukseksemme halusi tulevan kirjoitetuksi pyhään Raamattuun" (III:l).

Raamatullis-konservatiivit yhtyvät tähän. Mutta sama konstituutio jatkaa, että "kirkko ei ammenna varmuuttaan kaikesta ilmoitetusta yksin Raamatusta. Sentähden sekä pyhä traditio että pyhä Raamattu on otettava vastaan ... samanlaisella hartauden ja kunnioituksen tunteella ... Pyhä traditio ja pyhä Raamattu muodostavat sen Jumalan sanan talletetun varaston, joka on uskottu kirkolle ... sen aito tulkinta on annettu yksistään [Rooman] kirkon elävälle opetusviralle" (III,8ss.). Vatikaani II:n "kirkkokonstituutio" selittää: "Kirkolle luvattu erehtymättömyys on myös piispakunnassa, kun se, yhdessä Pietarin seuraajan [paavin] kanssa harjoittaa korkeinta opetusarvovaltaa"

…………

Vatikaani II:n jälkeen Rooman kirkosta on jokseenkin kokonaan hävinnyt oppikuri. Sen liberaaliset teologit edustavat lähimain samanlaisia käsityksiä Raamatusta kuin protestanttiset liberaalit.

Pääasiassa 17:nnen vuosisadan loppupuolelta alkaen englantilainen deismi, ranskalainen rationalismi ja saksalais-skandinavinen valistus alkoivat vaatia, että "valistuneen" järjen on tutkittava ja arvosteltava myös kirkkojen oppeja ja Raamattua. Inhimillisen järjen on "historiallis-kriittisen" raamatuntutkimuksen avulla ratkaistava, mitkä Raamatun kohdat ovat tosia ja hyväksyttäviä, ja mitä niistä on pidettävä virheellisinä.

Saksalainen teologi J.S.Semier (Halle, k.1791) esitti lausunnon, josta on tullut liberaalis-kriittisen raamatuntutkimuksen selviö: "Pahan juuri teologiassa on Raamatun ja Jumalan sanan sekoittaminen (samaistaminen)."

………..

Luther oli evankelisen eli protestanttisen raamatuntutkimuksen varsinainen alkaja ja siihen johdattaja. Hänen siitä esittämänsä periaatteet ja ajatukset pätevät kaikessa oleellisessa nykyäänkin.

Lutherin lähtökohta - vastoin roomalaiskatolista käsitystä - oli hänen vakaumuksensa, että Jumalan Hengen vaikutuksesta syntyneenä Raamattu on selvä ja ymmärrettävä kirja. Hän selitti:

Pyhä Henki on selvin kirjoittaja ja puhuja taivaassa ja maan päällä. Hänen sanoillaan voi siksi olla vain yksi merkitys, joka on niiden ilmeisin merkitys. Sanomme sitä sanalliseksi eli luonnolliseksi merkitykseksi ... On ... varminta ja turvallisinta pitäytyä sanoihin niiden yksinkertaisessa merkityksessä (WA, 23:92).

Luther hylkäsi vv. 1516-17 Raamatun allegorisen tulkinnan ja sen neljänlaisen merkityksen (quadrigan), jota Origeneen (k.254) ajasta asti oli laajalti käytetty kirkossa. Hän arvosteli ankarasti niitä, jotka selittivät Raamattua allegorisesti, kuvannollisesti, merkitsemään muuta kuin mitä se sanoo sen yksinkertaisessa sanallisessa merkityksessä, milloin sen itsensä mukaan ei ole kysymys kuvannollisesta puhetavasta. Hän kirjoitti:

Se on kaikkien niiden tapa, jotka väistelevät perusteluja kuvannollisen kielenkäytön avulla, pitäen röyhkeästi halpana tekstiä sellaisena kuin se on ja pyrkien tarttumaan johonkin sanontaan, jonka he ristiinnaulitsevat oman mielipiteensä ristille, jättäen kokonaan huomiotta olosuhteet, sen, mitä tekstissä on edellä ja jäljessä, ja sen, mikä on kirjoittajan mieli ja tarkoitus (WA, 18,713).

Luther korostaa näissä lausunnoissaan kolmea asiaa: (1) Uskollisuutta Raamatun tekstille sen yksinkertaisessa kieliopillisessa merkityksessä, ellei se itse osoita, että on kysymys kuvannollisesta puhetavasta (jollaisia siinä kyllä on useita eri lajeja). (2) Raamatun tutkija ei saa lukea sen tekstiin omia ennakko-olettamuksiaan ja toiveitaan, selittäen sitä niin, että se näyttää tukevan niitä. (3) Sekä tekstin yhteys edellä olevaan ja seuraavaan että sen historiallinen tilanne on otettava huomioon sitä tutkittaessa ja selitettäessä.

Raamattua on tulkittava "uskon analogian mukaan", Rm. 12:6; KR: "sen mukaan kuin hänellä uskoa on", ei ole alkutekstin mukainen; oikeampi käännös: "uskon yhtäpitäväisyyden / vastaavaisuuden mukaan"): Sen hämärät ja vaikeasti käsitettävät kohdat on ymmärrettävä sen selvien kohtien valossa ja sopusoinnussa niistä tunnettujen uskonopin totuuksien kanssa. Luther sanoo:

Kuka ikinä rohkenee antaa Raamatun sanoille merkityksen, joka eroaa niiden yksinkertaisesta merkityksestä, on velvollinen todistamaan tulkintansa edessään olevalla tekstillä tai jollakin uskonkappaleella (WA,23.92).

Missään raamatunkohdassa ei saa sallia johtopäätöstä tai puhekuvaa, elleivät selvät tekstiyhteyteen perustuvat seikat sitä vaadi, tai ellei se ole välttämätöntä siksi, että se muuten sotisi jotakin (selviin raamatunkohtiin perustuvaa) uskonkappaletta vastaan. Meidän on ... kaikkialla pitäydyttävä kieliopin sääntöihin ja Jumalan ihmisille antamiin puhe- tapoihin (WA,18,700).